Etusivu  -  Lokikirja  -  Uusin  -  Reitti  -  Log in English

Edellinen  -  Seuraava

 

Kanada: Brittiläinen Kolumbia  14.8. - 28.9.2004

14.8.  24.8.  1.9.   6.9.  15.9.  22.9.  28.9.  

14.8.2004 Prince Rupert, Kanada
Kanadassa ollaan! Hyvästi Alaska! Tasan vuosi ja 10 päivää sitten saavuimme Kodiakin eteläkärkeen. Alaskan aika on tähän mennessä ollut parasta matkallamme. Missään ei ole ollut näin hienoja maisemia ja paljon eläimiä, rauhaa ja ystävällisiä ihmisiä. Varsinkin Prince William Sound, Kodiakin saari, Alaskan niemimaa ja Shumaginsaaret ovat jääneet parhaina paikkoina mieleen. Mennään vielä hetkeksi Alaskan puolelle, Craigiin, jonne viimeksi jäimme.
Vietimme Craigissa iltapäivän hoidellen asioita (päivitys, kauppa, polttoaine, suihku) sekä yön laiturissa (10 dollaria). Sää pysytteli edelleen kesäisenä, shortseissa tarkeni aamusta iltamyöhään. Säätiedotus lupasi loistavaa keliä jatkaa matkaa ulkokautta. Lähdimme aamupäivällä tyynessä ja auringonpaisteessa, mutta ennen kuin ehdimme Dall Islandin länsipuolelle, nousi navakka tuuli ja taivas meni pilveen.
Koska emme tienneet oliko kyseessä ohimenevä rintama vai pysyvä säätilan muutos, päätimme jatkaa pitkin sisäreittiä. Harmitti, varsinkin kun Craigin satamakapteeni oli neuvonut kiinnostavia paikkoja Dall Islandin ulkolaidalla. Onhan sisäreittikin hieno, mutta meitä suomalaisen saariston poispilaamia tiheä, metsäinen ja pusikkoinen maisema ei liiemmin sykähdytä. Useimmissa ankkuripaikoissa maihin ei päässyt lainkaan, tai siihen olisi tarvittu raivaustraktoria. Eteläinen Alaska ei Prince William Soundin ja Alaskan niemimaan jälkeen ole herättänyt meissä mitään valtavaa ihastusta. Ehkä pohjoisosa Glacier Bayn kansallispuistoineen on hienompaa. Mutta siellä maisemat lienevät samanlaisia kuin Prince William Soundissa, vuoria ja jäätiköitä. Puusto on täällä etelässä erilaista, monipuolisempaa. Setripuita kasvaa paikoin jopa enemmän kuin kuusia. Joukossa joitain lehtipuita.

Setristä intiaanit veistivät - ja veistävät yhä - toteemit. Craigin lähellä olevassa Tlingit intiaanien kylässä, 700 asukkaan Klawockissa on parinkymmenen toteemin kokoelma, uusia ja vanhoja. Toteemeja ja toteemikaiverruksia tehtiin useista syistä, mutta yleisin syy oli merkitä muistiin jokin tapahtuma tai ajanjakso. Toteemi kertoi klaanin tai perheen historiasta, joskus myös kuolleen henkilön elämästä. Shamaaneilla oli omat toteeminsa, joissa esiintyi pyhiä eläimiä, kuten korppi tai kotka.

Vaikka maisemat eivät ole sävähdyttäneet, eläimiin emme ole kyllästyneet. Kahtena aamuna näimme mustakarhuja tutkimassa alaveden paljastamaan rantaa. Jokaisessa ankkurilahdessa on asunut utelias "kotihylje". Hiljaiset ja hidasliikkeiset haikarat sekä meluisat ja nopeat kuningaskalastajat ovat tavallisia alueen asukkeja. Kuningaskalastaja on aika pieni, närhen kokoinen töyhtöpäinen lintu. Se istuu veden yläpuolella olevissa puissa tai lentelee rannan tuntumassa ja tekee nopeita syöksyjä veteen. Ensimmäisen kerran näin läheltä kun kuningaskalastaja sai saaliin. Kala suussa se lensi takaisin oksalle. Siellä se läimäytteli kalaa oksaa vasten kunnes nielaisi melkein itsensä pituisen saaliin kokonaisena. Muutama höyhenten pörhistely ja takaisin kalastamaan.
Päivisin olemme nähneet paljon ryhävalaita. Ja lohet hyppelevät edelleen ilmaan. Auli sai yhden lohen ja toisena päivänä pari rockfishiä, mutta rapumerta on edelleen pysynyt tyhjänä. Tapasimme pari australialaista purjehtijaa, joiden teoria oli se, että mikäli alueella on merisaukkoja, siellä ei ole rapuja. Kuulemma Kanadan puoleisella sisäreitillä taskurapuja on runsaasti. Heillä oli samanalainen pyydys kuin meillä, joten toteamus antoi lisätoivoa. 

Perjantaina, 13. päivänä, ajoimme 70 mailin matkan Dixon Entrancen yli Prince Rupertiin. Purjehtimaan ei taaskaan päässyt, sää oli edelleen tyyni ja aurinkoinen. Ja lämmin. Tasan 12 tunnin kuluttua (klo 17) kiinnityimme kaupungin täpötäyteen laituriin. Täällä satamakapteeni ei jakele paikkoja, vaan jokaisen on löydettävä kolonsa itse. Kaikille ei riitä laiturinpätkää, vaan on kiinnityttävä toisen veneen kylkeen. Niin myös me teimme. Sitten soitto tulliin. Kuvittelin tilaavaani tullin veneelle, mutta tullaus hoituikin puhelimitse. Tervetuloa Kanadaan, sanoi virkailija lopuksi.

* * *

Pari suomalaista pallonkiertäjää on tullut tänä kesänä kotiin. Riitan ja Pekan Iiris saapui neljän vuoden purjehduksen jälkeen kesäkuussa Kotkaan. Mannan ja Jarin Aida taitaa olla näinä päivinä Helsingissä. Aidalla on erittäin tyylikkäät ja kiinnostavat kotisivut osoitteessa www.sailyachtaida.net  Onnittelut kummallekin venekunnalle!


Tlingit-intiaanien toteemeja Klawockissa

 

24.8.2004 Sointula, Kanada
Viivyimme Prince Rupertissa, vajaan 20.000 asukkaan rajakaupungissa vain välttämättömät pari vuorokautta. Varsinkin kun satamatoimistossa päivystänyt nuori mies ei halunnut maksua viikonloppuna. Vasta maanantaina olisi kassa paikalla. No, mehän lähdimme tietysti sunnuntaina.


Prince Rupertista tehdään paljon kalastuskeikkoja, tässä yhden porukan saalis: lohta, ruijanpallasta ja ehkä muutama iso turskakin joukossa.


Prince Rupertin satama, joka näyttää kuvassa varsin idylliseltä. Paikka oli todellisuudessa aika epäviihtyisä: meluisa ja likainen.

Ajoimme Prince Rupertista 15 mailin päässä olevaan lahteen ja laskimme rapumerran mereen. Uteliaisuus ja kärsimättömyys pani tarkistamaan pyydyksen jo tunnin kuluttua: kaksi taskurapua! Aamulla merrasta löytyi KUUSI äkäistä saksiaan heiluttelevaa otusta. Kolme naarasta laskettiin vapaaksi, niitä ei saa ottaa jotta kanta säilyy. Mutta kolmesta komeasta uroosta tuli iso kasa lihaa. Rapua sahramikastikkeessa - nam! Olimme ostaneet Prince Rupertista Kanadan kalastusluvan (114 CAD, noin 55 euroa). Heti seuraavana päivänä saimme lisää vastinetta rahalle, kun Hanski nappasi komean punalohen. Sen liha on melkein parempaa kuin kuningaslohen ja se sopii varsinkin graavattavaksi. Isosta kalasta riitti graaviin ja kolmeen lämpimään ateriaan.
Ilma oli edelleen aurinkoinen, tyyni ja kuuma. Hikoilimme parinkymmenen asteen lämmössä. Parina yönä ukkosti - ensimmäisenä oikein kunnolla. Salamat löivät maahan ja halki taivaan. Oli kirkasta kuin päivällä. Jyrisi ja paukkui. Auliparka pelkäsi. Järjenvastainen pelko, johon ei auta muu kuin piiloon peiton alle! Aamulla taivas oli jälleen sininen ja lähdimme köröttämään pitkin kapeaa Grenvillekanavaa.


Moottorointi pitkin kapeita rännejä alkoi nopeasti 
kyllästyttää. Kuvassa Grenville Channel.


Lowe Inlet - ankkuripaikka Grenvillekanavan varrella. Lohet pyrkivät ylös koskea.

Kyllästyimme sisäreittiin ja ajoimme seuraavaksi ulos. Vietimme kaksi upeaa päivää Campania saaressa (53º 06' N 129º 31' W). Sisäänajoreitti ankkurilahteen oli kapea ja kivinen. GPS ja kartta eivät pitäneet yhtä, kartan mukaan ajoimme suoraan matalikon päältä ja ankkuroimme melkein maihin. Heitto oli puoli kaapelinmittaa. Tämä ankkuripaikka olikin viimeinen, jossa saimme olla yksin. Veneet - ja samalla höpinä VHF:ssä - lisääntyi mitä etelämmäksi tulimme. Onhan siinä hauskakin puolensa, voi vaikka naureskella erikoisille veneen nimille. Vai mitä sanotte seuraavista: Grilli, Reitit, Matka, Kärsivällisyys.
Lähellä Bella Bellan kylää olevassa lahdessa (St. John Harbour 52º 11' N 128º 29'W) oli kaksi isoa, kelluvaa "hotellia" - vai pitäisikö sanoa majataloa. Autojen ja parkkipaikan sijaan hotellin edessä oli rivi avoveneitä. Lahden ulkopuolella pörräsi 24 tällaista pienvenettä, asiakkaat kalassa.
Bella Bellan intiaanikylään ei pystynyt jäämään pidemmäksi kuin kauppareissun ajaksi. Laituri oli tupaten täynnä ja ankkuripaikka avoin. Lähistöllä on myös marina (Shearwater), mutta jatkoimme mielummin matkaa kuin jäimme maksulliseen laituriin. Bella Bellassa alkoi sataa ja sen jälkeen onkin satanut joka päivä. Kahta ankkuripaikkaa ja yhtä taskurapua (ainoastaan!) myöhemmin olimme perillä Sointulassa, Vancouversaaren pohjoiskärjen tuntumassa. Maileja Prince Rupertista oli kertynyt 324. Kerromme lisää tästä suomalaisten vuonna 1901 perustamasta utopia-yhteiskunnasta seuraavassa päivityksessä.

1.9.2004 Comox, Kanada
Pienellä Malcolm saarella sijaitseva Sointula on suomalaisten 1900-luvun alussa perustama kylä. Aluksi arvelimme ettei suomalaisuudesta ole muuta jäljellä kuin nimi, mutta täällä asuu edelleen ensimmäisten tulijoiden jälkeläisiä sekä muita suomalaista sukujuurta olevia. Kaupasta saa Turun sinappia, Fazerin Sinistä, Juhlamokkaa, näkkileipää, piparkakkuja ja ihan oikeita pullapitkoja. Paikallislehti on nimeltään Sisu, vaikka onkin englanninkielinen. Kirjastossa on 2000 niteen kokoelma suomenkielistä kirjallisuutta. Paikallinen bändi, the Hilltoppers, soittaa suomalaista kansanmusiikkia. Nykyään enää kourallinen kylän asukkaista puhuu suomea. Tapasimme heistä kolme: Liisan (80 v.), Pentin (76 v.) ja Leon (74 v.) ja saimme kuulla kolme erilaista elämäntarinaa. Sointulassa on rentoutunut ja miellyttävä ilmapiiri. Talot ovat sieviä ja puutarhat hoidettuja. Tietenkin löysimme saunan sekä kävelimme kuuden kilometrin pituisen Mateoja-reitin saaren poikki. Viimeisenä iltana nautimme hyvästä ruuasta ja kiinnostavasta keskustelusta 30 vuotta saarella asuneiden Shanen ja Stephanien kauniissa talossa.

Sointulan historia alkoi haaveesta perustaa yhteisö, jossa asiat olisivat hyvin ja ihmiset onnellisia. Olosuhteet kaivoksissa ja rautatietyömailla, jossa useat suomalaiset muiden siirtolaisten tavoin työskentelivät, olivat huonot. Lakkoilu ei auttanut, sillä työntekijöitä riitti. Kanadaan saapui siirtolaisia ympäri maailman. Suomalaiset ryhmittyivät raittiusjärjestöjen ympärille. Vähitellen heräsi ajatus omasta yhteisöstä. Se ei ollut mitenkään ainutlaatuista tuohon aikaan, myös muut kansallisuudet perustivat ideologisia yhdyskuntia. Suomalaiset olivat lukeneet Australiaan muuttaneen Matti Kurikan (1863-1915) ajatuksia sosialistisesta ihanneyhteiskunnasta. Kurikka oli palavasieluinen visionääri, epäkäytännöllinen mutta vetoava. Hän kannatti raittiutta, liikuntaa ja taiteita sekä oli kirkkoja vastaan. Myöhemmin Kurikan ideologiaan liittyi myös vapaa seksi, mikä ei saanut yhtä varauksetonta hyväksyntää. Kurikan yritys perustaa ihanneyhteisö Australiaan oli epäonnistunut, joten kun Kanadan suomalaiset pyysivät häntä hankkeensa johtoon, hän lähti mielellään. Kurikka oli varaton, joten suomalaiset maksoivat hänen matkansa. Elokuussa 1900 Kurikka saapui Vancouverin saarelle, Nanaimoon. Alkoi sopivan maa-alueen etsintä, joka lopulta päättyi Malcolm-saareen. Sillä välin kun suomalaiset odottivat asioiden virallisen puolen järjestymistä, Kurikka perusti Nanaimoon lehden nimeltä Aika. Kurikka oli Suomessa toiminut Työmies-lehden päätoimittajana vuosina 1897- 99 ja työskennellyt tuolloin A.B. Mäkelän kanssa. Nyt hän ehdotti Mäkelän kutsumista Kanadaan. Suomalaiset keräsivät taas matkarahat keskuudestaan ja Mäkelä vaimoineen saapui Nanaimoon. Kun Mäkelä otti hoitaakseen Aika-lehden, matkusti Kurikka ympäri Kanadaa ja USA:ta, aina itärannikolle New Yorkiin saakka. Hän houkutteli suomalaisia liittymään Malcolmsaaren yhteisöön.
Marraskuussa 1901 asiapaperit allekirjoitettiin, osapuolina Hänen Majesteettinsa Englannin Kuningas ja Kalevan Kansan Siirtolaisten Osuuskunta. Ensimmäiset siirtokunnan jäsenet saapuivat saarelle joulukuussa 1901. Malcolm saarelle oli yritetty ennenkin perustaa utopiayhteisöä englantilaisten toimesta, mutta se päättyi riitoihin ja köyhyyteen.
Samoin kävi suomalaisten hankkeelle. Kurikka lähti Sointulasta syyskuussa 1904, osuuskunta lopetettiin virallisesti toukokuussa 1905. Miksi hanke epäonnistui? Päällimmäiset syyt olivat ehkä epäkäytännöllisyys ja epäonni. Siirtokunnan oli tarkoitus elää metsästä, mutta puun hinta oli niin alhainen, että kuljetuskustannukset Vancouveriin söivät voiton. Myöskään kalastus ei tuonut riittävästi rahaa. Ennen kuin rakennuksia oli saatu pystyyn, saarelle saapui asukkaita Kurikan palopuheiden houkuttelemina. Elinolot eivät olleet hääppöiset. Hankittiin hevosia ja lehmiä, mutta eläimille ei ollut suojia. Veneitä, työvälineitä ja tarvikkeita ostettiin velaksi.
Utopiahankkeen loppu ei kuitenkaan tarkoittanut yhteisön loppua. Ihmiset jäivät ja jatkoivat asumista. Viljelivät maata, kaatoivat metsää ja kalastivat. 1960- ja 70-luvulla yhteisö sai uutta verta kun joukko hippejä muutti saarelle. Suurimman osan satavuotista historiaansa kylä on elänyt kalastuksesta. Viimeiset viisi vuotta ovat tuoneet muutoksia: kalastus ei riitä elannoksi, nuoret lähtevät pois, eläkeläisiä ja kesäasukkaita muuttaa tilalle. Ne muuttavat yhteisöä, mutta tuskin lannistavat sitä. Sointula vaikuttaa voimakkaan elinvoimaiselta. Vuonna 1909 perustettu osuuskunta toimii yhä ja on Brittiläisen Kolumbian vanhin osuuskuntaliike. Sointulassa ei ole kunnallishallintoa, vaan asiat hoidetaan vapaaehtoisista koostuvissa lautakunnissa. Vuonna 2001 vietetty satavuotisjuhla toi julkisuutta ja sen myötä turisteja  - joidenkin kyläläisten mielestä hieman liikaakin. Jos utopia ei aikanaan toteutunutkaan, vaikuttaa nykyinen Sointula erittäin miellyttävältä ja hyvältä elinympäristöltä. Utopia lost - paradise found?

Sointulasta lähdön jälkeen edessä oli Johnstone Strait, kapea kanava Vancouver saaren itäpuolella, jossa vesi virtaa lujaa. Varsinkin nyt kun on tulvavuoksen (springtide) aika. Kovimmillaan virta on Seymor Narrowsissa, ennuste eiliselle (29.8.) 14 solmua. Läpi on tietenkin parasta ajaa tasaveden (slack) aikana. Olimme kaksi tuntia ennen tasavettä ja saimme kovimmillaan 13.8 solmun vauhdin (eli virran vauhti noin 6-7 solmua). Vesi kuohui ja kiehui ympärillä. Paikoin ilmestyi voimakkaita pyörteitä - kuin isosta ammeesta olisi otettu tulppa pois - paikoin taas vettä nousi pohjasta kuin siellä olisi ollut valtava hana auki. Jännittävää! Kaikenlaisissa virroissa olemme olleet, Färsaarilta Uuden Seelannin Cooksalmeen, puhumattakaan joista, mutta Johnstone Strait on kyllä huippu. Matkavauhti pysyttelee mukavissa lukemissa myötävirran aikana.
Seymor Narrows oli myös yllättäen portti "sivistykseen". Kapeikon toisella puolella aukeni aivan erilainen näkymä kuin mihin olimme vuoden ajan tottuneet: iso tehdas ja kerrostaloja. Rannat olivat täynnä taloja, veneitä suhasi edestakaisin. Kummallista kuinka äkkiä maisema muuttui, Seymor Narrowsin pohjoispuolella oli pelkkää metsää ja pusikkoa.
Johtuipa sitten mieleen kokeilla toimiiko kännykkä - ja sehän toimi! Tekstiviestejä lähti heti liikkeelle ja kun Suomessa alettiin heräillä, alkoi puhelin piippailla vastauksia. Hauskaa! Todellinen merkki sivistyksen pariin paluusta. (Alaskassa GSM ei toiminut.) Sen sijaan satelliittipuhelin on usein ollut ilman "kenttää". Olemme yhden alueen rajalla ja saattaa olla että jopa mesaanimasto riittää esteeksi. Ajoimme yöksi ankkuriin Seymor Narrowsin lähellä olevaan Gowlland Harbouriin.


Seuraavana päivänä, juuri kun olimme lähdössä, meitä kohti souti nainen, joka huusi Hei Suomi! Hän oli Ulrika, lähtenyt 30 vuotta sitten Helsingistä. Loppujen lopuksi päädyimme viettämään toisenkin yön samassa ankkurilahdessa, Ulrikan ja Badenin vieraina heidän laiturillaan. Yritimme kyllä lähteä tuona ensimmäisenä aamupäivänä, mutta ulkona kanavassa tuuli navakasti vastaan ja meillä olisi myötävirran jälkeen ollut 16 mailin vastavirtaosuus. Sen voimakkuus oli vain kaksi solmua, mutta vastavirta yhdistettynä kovaan vastatuuleen ei houkutellut, joten käännyimme takaisin Gowllandiin. Varmaan ihan viime hetkellä, sillä nytkin, virran juuri käännyttyä, pääsimme täysillä kierroksilla vain 2-3 solmua eteenpäin. Viivytys ei todellakaan haitannut sillä vietimme hauskan illan Ulrikan ja Badenin seurassa. He asuvat vuonna 1947 rakennetussa puisessa kalastusveneessä, jonka Baden on entisöinyt ja muuntanut upeasti. Vene on täynnä kauniita yksityiskohtia ja käytännöllisiä ratkaisuja. Entisestä kalaruumasta on tehty iso suihku- ja varastotila.

6.9.2004 Nanaimo, Kanada
Edellinen merkintä oli päivätty Comoxiin, jossa poikkesimme tapaamassa 30 vuotta Kanadassa asuneita Ossia ja Siskoa. Kutsu kylään esitettiin lähes kolme vuotta sitten purjehtiessamme Suurilla Järvillä, kun Ossi löysi kotisivumme Suomen Kuvalehden jutusta.
Vaikka sy Tinjan Leena ja Timo viihtyivät Comoxissa koko talven yhdeksän vuotta sitten, me saimme nuivan kohtelun. Lisäksi lähtiessä meiltä veloitettiin 46 jalkaisen veneen maksu (0.60 CAD per jalka). Kristiina on kokonaispituudeltaan 42 jalkaa (Panamassa mitattu), mutta satamahenkilökunta oli saanut venytettyä venettä. No mikäs siinä, tapahan sekin on kerätä satamamaksuja, mutta olisivat voineet kertoa sen ajoissa, vaikka silloin kun mittasivat veneen (se nimittäin tapahtui täysin tietämättämme). Rahallisesti asia ei ole iso, meille alunperin ilmoitettu hinta nousi parilla dollarilla per päivä. Mutta menettelytapa suututti. Ja vielä enemmän ärsytti satamanaisen reaktio. Ovat tainneet muutkin valittaa laskusta, sen verran nopeasti nainen napsahti ylimieliselle puolustuskannalle. Jankutti vain kokonaispituudesta eikä halunnut ymmärtää kun sanoin, että viis jaloista, mutta tehkää mittaukset avoimesti ja kertokaa kokonaishinta asiakkaille etukäteen. Comoxista jäi paha maku.

Comox oli ensimmäinen satamamme Vancouverin saarella. Sen sijaan Vancouverin kaupunki sijaitsee mantereella. Kummatkin ovat saaneet nimensä englantilaisen merenkulkijan, George Vancouverin, mukaan. Hän purjehti Kapteeni Cookin miehistössä toisella ja kolmannella matkalla sekä johti vuonna 1791-94 tehtyä purjehdusta, jonka aikana kartoitettiin Amerikan länsirannikko Kaliforniasta Alaskaan. Vancouverin saari on noin 500 km pitkä. Asukkaita saarella on 700.000, joista puolet asuu Victoriassa, Brittiläisen Kolumbian pääkaupungissa. Vancouver on suurkaupunki, asukkaita noin kaksi miljoonaa. Brittiläinen Kolumbia on yksi Kanadan kymmenestä provinssista.

Seuraavaksi saavuimme Nanaimoon. Se on noin 70.000 asukkaan viehättävä kaupunki. Eikä riitaa venepaikkamaksusta, sillä ankkuroimme kymmenien muiden tavoin Nanaimon ja Newcastlesaaren väliin. Pohjois-Amerikkalaisten joukosta bongasimme sveitsiläisen, saksalaisen ja englantilaisen veneen. Ankkuripaikka on miellyttävä, sillä toisella puolella ovat kaikki kaupungin palvelut (kauppa, pesula, internet ja posti ihan sataman lähellä) ja toisella puolella iso ulkoilualue. Ja rapumertaan tuli saalista muutamassa tunnissa.


Kuva Newcastlesaarelta Nanaimon kaupunkiin päin

15.9.2004 Vancouver, Kanada
Tutustuimme Nanaimossa sakasalaisen puisen purjeveneen, Miss Sophien, Haraldiin ja Verenaan. He ovat olleet viisi vuotta matkalla, purjehtineet Japanin kautta Alaskaan ja viettäneet talven Kodiakissa. Harald sai sääfaksiohjelmamme toimimaan paremmin. Pactorin sijaan se vastaanottaa nyt äänikortin kautta. Olemme kironneet ohjelmaa kohta kolmen vuoden ajan, nyt se toimii loistavasti. Johtoja räplätessä joku kuitenkin vahingoittui ja myöhemmin SSB meni mykäksi. Kauhistuksen, kolmen sulakkeen ja sähkömies Haraldin avun jälkeen kaikki saatiin taas toimimaan.


Hanski ja Harald testaamassa SSB:n kaapelin kuntoa

Radion johtojen korjaaminen tapahtui Sidneyssä, pienessä kaupungissa 40 mailia Nanaimosta etelään. Sidneystä tuli meille varsinainen huoltopiste: isopurje paikattiin purjemaakarilla (mastoliikissä kulkeva köysi oli katkennut), moottorin suuttimet huollettiin ja yksi vaihdettiin, pistopunkka ja keulapiikin varasto siivottiin (hyh hometta taas). Lisäksi ostimme pari opaskirjaa sekä kopioimme satakunta karttaa (USA:n länsirannikko, Meksiko ja Väli-Amerikka, kiitos taas Haraldille ja Verenalle). Viidessä päivässä saimme paljon aikaan. Sidney oli hyvä paikka työntekoon sikäli että kaupunki oli nopeasti nähty, siellä ei ollut mitään kiinnostavaa lukuunottamatta kirjakauppoja (joissa Auli olisi voinut viettää viikon). Olimme ankkurissa Tsehumlahdella, jonka rannassa sijaitsee kymmenisen venealan liikettä ja telakkaa. Keskustan kaupoille oli puolentoista kilometrin matka.

Maanantaina lähdimme kohti 65 mailin päässä sijaitsevaa Vancouveria. Pysähdyimme yöksi ankkuriin ja tiistaina olimme perillä False Creekin ahtaalla ankkurialueella. Sopivasti seuraamaan Suomi-Kanada lätkäottelua satamakapakassa. Olimme ainoat Suomen kannattajat ja kahdestaan hihkaisumme jäivät vaisuiksi vastapuolen karjuntaan verrattuna. Mutta eräs herra tarjosi meille matsin jälkeen oluet sanoen että oli rohkeaa kannustaa. Mitäköhän olisi tarjottu jos Kanada olisi hävinnyt Suomelle... Niin siis, Kanada voitti Suomen 3-2 tässä maailmancupin loppuottelussa.
Nyt odottelemme Aulin vanhempia, jotka saapuvat lauantaina kymmeneksi päiväksi kylään.


Pilvenpiirtäjiä pitkästä aikaa. Lähestymme kahden 
miljoonan asukkaan Vancouveria.

22.9.2004 Nanaimo, Kanada
Vaikka Vancouverin keskustassa voi todellakin ankkuroitua, löysimme edullisen laituripaikan kalastussatamasta, nimeltään Fishermen's Wharf (www.falsecreek.com). Hinta oli iloinen yllätys: parikymppiä vuorokausi veroineen ja sähköineen. Vertailuhinta 40 senttiä jalka. Yksi Vancouverin kalleimmista marinoista, Coal Harbour, veloittaa 1.80 jalka, Nanaimossa ja Sidneyssakin satamapaikan hinta on kalliimpi. Lisäksi Fishermen's Wharf oli siisti ja sijainti keskeinen, aivan Granville Islandin vieressä, jossa on monipuolinen kauppahalli, pikkuputiikkeja, ravintoloita, teattereita ja muuta kiinnostavaa. Mielestämme ehdottomasti paras satamapaikka Vancouverissa.


Fishermen's Wharf sijaitsee False Creekissa, Burrard sillan kupeessa

Perjantaina meitä kävi moikkaamassa ontariolainen Mike ystävättärensä Elainen kanssa. Mike toimi gastinamme Wellandin kanavassa kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olemme tavanneet Key Westissä. Mike valmistelee omaa Eurooppaan suuntautuvaa purjehdustaan, startti ensi kesänä. Oli hauska tavata Mike nyt kolmannen kerran matkamme aikana. Mike ja Elaine ajoivat meidät autolla täyttämään kaasupullot. Pystyimme täyttämään myös suomalaisen 11 kilon pullon, jota ei USA:ssa ole kiristyneiden sääntöjen jälkeen suostuttu täyttämään.


Tapasimme jo kolmannen kerran ontariolaisen ystävämme Miken

Lauantaina saapuivat Aulin vanhemmat, Bibi ja Olli, joiden kanssa aloitimme varsinaisen turistielämän. Merimuseo, akvaario, Stanley Park ja keskusta tuli käveltyä läpi. Vancouver on miellyttävä kaupunki ja paljon jäi näkemättä. Tiistaina lähdimme aurinkoisessa myötätuulessa kohti 30 mailin päässä sijaitsevaa Nanaimoa.


Olli ja Bibi Granvillen sillalla. Taustalla Vancouverin keskusta.

* * *

Varkaita Kristiinalla
Newcastle Island, Nanaimo
Jo toisen kerran varkaat iskivät Kanadassa veneeseemme.
Heräsimme yöllä outoon kolinaan. Naamioitunut varas tutki avotilassa tavaroitamme. Se huomasi että olemme hereillä ja pakeni laituria pitkin läheiseen metsään ehtimättä ottaa mitään mukaansa.
Pari tuntia myöhemmin sama toistui. Zorron naamareihin pukeutuneita varkaita oli nyt kaksi. Katselimme silmät pyöreinä avotilan oven ikkunasta kuinka ne penkoivat joka nurkan. Mitään varastettavaa ei kuitenkaan löytynyt, sillä olimme ensimmäisen varkaan käynnin jälkeen nostaneet kaikki hedelmät ja vihannekset sisälle. Mahtoi pesukarhua ottaa päähän, kun se ensivierailunsa jälkeen houkutteli kaverinsa mukaan kehuen, että veneen avotila on täynnä herkkuja. Saalista ei kuitenkaan enää löytynyt.
Edellisen kerran jouduimme varkauden kohteeksi Suurilla Järvillä vuonna 2001, kun röyhkeä orava varasti veneen avotilasta nektariinin.

 

28.9.2004 Victoria, Kanada
Bibin ja Ollin vierailu kului siivillä. Nanaimossa pyydystimme taskurapuja ja kävelimme Newcastlesaaren tiheässä metsikössä. Pesukarhujen yöllinen käynti nauratti. Tapasimme taas yhden suomalaissiirtolaisen, 30 vuotta Kanadassa asuneen Mikko Virenin. Mikko on asunut viimeiset 10 vuotta Nanaimon ankkurilahdella itse rakentamassaan veneessä nimeltään Heija. Vaihdoimme lehtiä ja kirjoja sekä makeita lahjoja: Mikko toi meille vaahterasiirappia ja sai vastalahjaksi Fazerin suklaata.


Mikko Viren on yksi Nanaimon lahden 
kymmenestä vakituisesta veneasukista

Tarkoitus oli käydä useammassakin saaressa matkalla Victoriaan, mutta - kuten niin usein - aika ei riittänyt. Pysähdyimme Prevostsaaressa ja seuraavana päivänä olimme jo Victoriassa, Brittiläisen Kolumbian pääkaupungissa. Kuuluisa vieraslaituri Empress hotellin edustalla oli varattu jollekin pursiseuralle, joten saimme paikan syrjemmältä, vesitasokoneiden vierestä. Melu ja kerosiinin katku oli häiritsevää, lisäksi öisin kuului läheisestä diskosta meteliä. Suurkaupungin haittapuolia. Hyvä kuitenkin, että olimme aivan keskustassa.


Victorian sisäsatama, jonne emme valitettavasti mahtuneet. 
Taustalla 1800-luvun lopun hallintorakennus.

Kun Irjalan perhe tutki kaupunkia, keskittyi Hannu kunnostustöihin. Aulin vanhemmat olivat tuoneet varaosat tuulimittariin ja keulapotkuriin, joten Hanskilla riitti asentamista.
Samoin kuin muissa Kanadan kaupungeissa, on Victoriassa upeita puistoja loistavine kukkaistutuksineen. Victorian keskusta on eurooppalaistyylinen kävelykatuineen ja kauppoineen. Turisteja oli valtavasti ja sitä myöten rihkamakauppoja sekä muita turistihoukutuksia. Sää oli aurinkoinen ja lämmin ja Victoria parhaimmillaan. Emme kolunneet museoita, vaan kävelimme puistossa, kaduilla ja rannalla.


Kanadan ratsupoliisit marssilla. Taustalla Empress-hotelli.

Maanantaina oli jäähyväisten aika ja tiistaina lähdimme Ameriiikkaan. Juan de Fuca salmen yli on vain 16 mailia Port Angelesiin, yhteen lukuisista tullisatamista. Seuraavaksi on edessä 700 mailin osuus San Fransiscoon pitkin USA:n länsirannikkoa.

 

Edellinen  -  Seuraava