14.8.2004 Prince Rupert,
Kanada
Kanadassa
ollaan! Hyvästi Alaska! Tasan vuosi ja 10 päivää sitten saavuimme
Kodiakin eteläkärkeen. Alaskan aika on tähän mennessä ollut parasta
matkallamme. Missään ei ole ollut näin hienoja maisemia ja paljon
eläimiä, rauhaa ja ystävällisiä ihmisiä. Varsinkin Prince William
Sound, Kodiakin saari, Alaskan niemimaa ja Shumaginsaaret ovat jääneet
parhaina paikkoina mieleen. Mennään vielä hetkeksi Alaskan puolelle, Craigiin, jonne viimeksi jäimme.
Vietimme Craigissa iltapäivän
hoidellen asioita (päivitys, kauppa, polttoaine, suihku) sekä yön
laiturissa (10 dollaria). Sää pysytteli edelleen kesäisenä,
shortseissa tarkeni aamusta iltamyöhään. Säätiedotus lupasi loistavaa
keliä jatkaa matkaa ulkokautta. Lähdimme aamupäivällä tyynessä ja
auringonpaisteessa, mutta ennen kuin ehdimme Dall Islandin länsipuolelle,
nousi navakka tuuli ja taivas meni pilveen.
Koska emme tienneet oliko
kyseessä ohimenevä rintama vai pysyvä säätilan muutos, päätimme
jatkaa pitkin sisäreittiä. Harmitti, varsinkin
kun Craigin satamakapteeni oli neuvonut kiinnostavia paikkoja Dall
Islandin ulkolaidalla. Onhan sisäreittikin hieno, mutta
meitä
suomalaisen saariston poispilaamia tiheä, metsäinen ja pusikkoinen maisema ei liiemmin sykähdytä. Useimmissa ankkuripaikoissa maihin ei
päässyt lainkaan, tai siihen olisi tarvittu raivaustraktoria. Eteläinen
Alaska ei Prince
William Soundin ja Alaskan niemimaan jälkeen ole herättänyt meissä
mitään valtavaa ihastusta. Ehkä pohjoisosa Glacier Bayn kansallispuistoineen on hienompaa. Mutta siellä maisemat lienevät
samanlaisia kuin Prince William Soundissa, vuoria ja jäätiköitä. Puusto on täällä etelässä erilaista, monipuolisempaa.
Setripuita kasvaa paikoin jopa enemmän kuin kuusia. Joukossa joitain
lehtipuita.
Setristä intiaanit veistivät - ja
veistävät yhä - toteemit. Craigin lähellä olevassa
Tlingit intiaanien kylässä, 700 asukkaan Klawockissa
on parinkymmenen toteemin kokoelma, uusia ja vanhoja. Toteemeja ja
toteemikaiverruksia tehtiin useista syistä, mutta yleisin syy oli
merkitä muistiin jokin tapahtuma tai ajanjakso. Toteemi kertoi klaanin tai perheen historiasta,
joskus myös kuolleen henkilön elämästä. Shamaaneilla oli omat toteeminsa,
joissa esiintyi pyhiä eläimiä, kuten korppi tai kotka.
Vaikka maisemat eivät ole sävähdyttäneet, eläimiin emme ole
kyllästyneet. Kahtena aamuna näimme mustakarhuja tutkimassa alaveden
paljastamaan rantaa. Jokaisessa ankkurilahdessa on asunut utelias
"kotihylje". Hiljaiset ja hidasliikkeiset haikarat sekä
meluisat ja nopeat kuningaskalastajat ovat tavallisia alueen asukkeja. Kuningaskalastaja
on
aika pieni, närhen kokoinen töyhtöpäinen lintu. Se istuu veden yläpuolella olevissa puissa
tai lentelee rannan
tuntumassa ja tekee nopeita syöksyjä veteen. Ensimmäisen kerran näin
läheltä kun kuningaskalastaja sai saaliin. Kala suussa se lensi takaisin
oksalle. Siellä se läimäytteli kalaa oksaa vasten kunnes nielaisi melkein
itsensä pituisen saaliin kokonaisena. Muutama höyhenten pörhistely ja
takaisin kalastamaan.
Päivisin olemme nähneet paljon ryhävalaita. Ja lohet hyppelevät edelleen ilmaan. Auli sai yhden lohen ja toisena
päivänä pari rockfishiä, mutta rapumerta on edelleen pysynyt
tyhjänä. Tapasimme pari australialaista purjehtijaa, joiden teoria oli
se, että mikäli alueella on merisaukkoja, siellä ei ole rapuja.
Kuulemma Kanadan puoleisella sisäreitillä taskurapuja on runsaasti. Heillä oli samanalainen pyydys
kuin meillä, joten toteamus antoi lisätoivoa.
Perjantaina, 13. päivänä, ajoimme 70 mailin matkan Dixon
Entrancen yli Prince Rupertiin. Purjehtimaan ei
taaskaan päässyt, sää oli edelleen tyyni ja aurinkoinen. Ja lämmin.
Tasan 12 tunnin kuluttua (klo 17) kiinnityimme kaupungin täpötäyteen
laituriin. Täällä satamakapteeni ei jakele paikkoja, vaan jokaisen on
löydettävä kolonsa itse. Kaikille ei riitä laiturinpätkää, vaan on
kiinnityttävä toisen veneen kylkeen. Niin myös me teimme. Sitten soitto
tulliin. Kuvittelin tilaavaani tullin veneelle, mutta tullaus hoituikin
puhelimitse. Tervetuloa Kanadaan, sanoi virkailija lopuksi.
* * *
Pari suomalaista pallonkiertäjää on tullut tänä kesänä kotiin.
Riitan ja Pekan Iiris saapui neljän vuoden purjehduksen
jälkeen kesäkuussa Kotkaan. Mannan ja Jarin Aida taitaa
olla näinä päivinä Helsingissä. Aidalla on erittäin tyylikkäät ja
kiinnostavat kotisivut osoitteessa www.sailyachtaida.net Onnittelut
kummallekin venekunnalle!

Tlingit-intiaanien toteemeja Klawockissa
24.8.2004
Sointula, Kanada
Viivyimme Prince Rupertissa, vajaan 20.000 asukkaan
rajakaupungissa vain välttämättömät pari vuorokautta. Varsinkin kun
satamatoimistossa päivystänyt nuori mies ei halunnut maksua
viikonloppuna. Vasta maanantaina olisi kassa paikalla. No, mehän
lähdimme tietysti sunnuntaina.
|

Prince Rupertista tehdään paljon
kalastuskeikkoja, tässä yhden porukan saalis: lohta,
ruijanpallasta ja ehkä muutama iso turskakin joukossa.
|

Prince Rupertin satama, joka
näyttää kuvassa varsin idylliseltä. Paikka oli todellisuudessa
aika epäviihtyisä: meluisa ja likainen.
|
Ajoimme Prince Rupertista 15 mailin päässä olevaan
lahteen ja laskimme rapumerran mereen. Uteliaisuus ja kärsimättömyys
pani tarkistamaan pyydyksen jo tunnin kuluttua: kaksi taskurapua! Aamulla
merrasta löytyi KUUSI äkäistä saksiaan heiluttelevaa otusta. Kolme
naarasta laskettiin vapaaksi, niitä ei saa ottaa jotta kanta säilyy.
Mutta kolmesta komeasta uroosta tuli iso kasa lihaa. Rapua
sahramikastikkeessa - nam! Olimme ostaneet Prince Rupertista Kanadan
kalastusluvan (114 CAD, noin 55 euroa). Heti
seuraavana päivänä saimme lisää vastinetta rahalle, kun Hanski
nappasi komean punalohen. Sen liha on melkein parempaa kuin kuningaslohen
ja se sopii varsinkin graavattavaksi. Isosta kalasta riitti graaviin ja
kolmeen lämpimään ateriaan.
Ilma oli edelleen aurinkoinen, tyyni ja kuuma. Hikoilimme parinkymmenen
asteen lämmössä. Parina yönä ukkosti - ensimmäisenä oikein
kunnolla. Salamat löivät maahan ja halki taivaan. Oli kirkasta kuin päivällä. Jyrisi ja paukkui. Auliparka
pelkäsi. Järjenvastainen pelko, johon ei auta muu kuin piiloon peiton alle!
Aamulla taivas oli jälleen
sininen ja lähdimme köröttämään pitkin kapeaa Grenvillekanavaa.
|

Moottorointi pitkin kapeita
rännejä alkoi nopeasti
kyllästyttää. Kuvassa Grenville Channel.
|

Lowe Inlet - ankkuripaikka
Grenvillekanavan varrella. Lohet pyrkivät ylös koskea.
|
Kyllästyimme sisäreittiin ja
ajoimme seuraavaksi ulos. Vietimme kaksi upeaa päivää Campania saaressa
(53º 06' N 129º 31' W). Sisäänajoreitti ankkurilahteen oli kapea ja
kivinen. GPS ja kartta eivät pitäneet yhtä, kartan mukaan ajoimme
suoraan matalikon päältä ja ankkuroimme melkein maihin. Heitto oli
puoli kaapelinmittaa. Tämä ankkuripaikka olikin viimeinen, jossa saimme
olla yksin. Veneet - ja samalla höpinä VHF:ssä - lisääntyi mitä
etelämmäksi tulimme. Onhan siinä hauskakin puolensa, voi vaikka
naureskella erikoisille veneen nimille. Vai mitä sanotte seuraavista:
Grilli, Reitit, Matka, Kärsivällisyys.
Lähellä Bella Bellan kylää olevassa lahdessa
(St. John Harbour 52º 11' N 128º 29'W) oli kaksi isoa, kelluvaa
"hotellia" - vai pitäisikö sanoa majataloa. Autojen ja
parkkipaikan sijaan hotellin edessä oli rivi avoveneitä. Lahden
ulkopuolella pörräsi 24 tällaista pienvenettä, asiakkaat kalassa.
Bella Bellan intiaanikylään ei pystynyt jäämään
pidemmäksi kuin kauppareissun ajaksi. Laituri oli tupaten täynnä ja
ankkuripaikka avoin. Lähistöllä on myös marina (Shearwater), mutta
jatkoimme mielummin matkaa kuin jäimme maksulliseen laituriin. Bella
Bellassa alkoi sataa ja sen jälkeen onkin satanut joka päivä. Kahta
ankkuripaikkaa ja yhtä taskurapua (ainoastaan!) myöhemmin olimme
perillä Sointulassa, Vancouversaaren pohjoiskärjen tuntumassa. Maileja
Prince Rupertista oli kertynyt 324. Kerromme lisää tästä suomalaisten
vuonna 1901 perustamasta utopia-yhteiskunnasta seuraavassa
päivityksessä.

1.9.2004
Comox, Kanada
Pienellä Malcolm saarella sijaitseva Sointula on
suomalaisten 1900-luvun alussa perustama kylä. Aluksi arvelimme ettei
suomalaisuudesta ole muuta jäljellä kuin nimi, mutta täällä asuu
edelleen ensimmäisten tulijoiden jälkeläisiä sekä muita suomalaista
sukujuurta olevia. Kaupasta saa Turun sinappia, Fazerin Sinistä,
Juhlamokkaa, näkkileipää, piparkakkuja ja ihan oikeita pullapitkoja.
Paikallislehti on nimeltään Sisu, vaikka onkin englanninkielinen.
Kirjastossa on 2000 niteen kokoelma suomenkielistä kirjallisuutta.
Paikallinen bändi, the Hilltoppers, soittaa suomalaista
kansanmusiikkia. Nykyään enää kourallinen kylän asukkaista puhuu
suomea. Tapasimme heistä kolme: Liisan (80 v.), Pentin (76 v.) ja Leon
(74 v.) ja saimme kuulla kolme erilaista elämäntarinaa. Sointulassa on
rentoutunut ja miellyttävä ilmapiiri. Talot ovat sieviä ja puutarhat
hoidettuja. Tietenkin löysimme saunan sekä kävelimme kuuden kilometrin
pituisen Mateoja-reitin saaren poikki. Viimeisenä iltana nautimme
hyvästä ruuasta ja kiinnostavasta keskustelusta 30 vuotta saarella
asuneiden Shanen ja Stephanien kauniissa talossa.
Sointulan historia alkoi
haaveesta perustaa yhteisö, jossa asiat olisivat hyvin ja ihmiset
onnellisia. Olosuhteet kaivoksissa ja rautatietyömailla, jossa useat
suomalaiset muiden siirtolaisten tavoin työskentelivät, olivat huonot.
Lakkoilu ei auttanut, sillä työntekijöitä riitti. Kanadaan saapui
siirtolaisia ympäri maailman. Suomalaiset ryhmittyivät
raittiusjärjestöjen ympärille. Vähitellen heräsi ajatus omasta
yhteisöstä. Se ei ollut mitenkään ainutlaatuista tuohon aikaan, myös
muut kansallisuudet perustivat ideologisia yhdyskuntia. Suomalaiset olivat
lukeneet Australiaan muuttaneen Matti
Kurikan (1863-1915) ajatuksia sosialistisesta
ihanneyhteiskunnasta. Kurikka oli palavasieluinen visionääri,
epäkäytännöllinen mutta vetoava. Hän kannatti raittiutta, liikuntaa
ja taiteita sekä oli kirkkoja vastaan. Myöhemmin Kurikan ideologiaan
liittyi myös vapaa seksi, mikä ei saanut yhtä varauksetonta
hyväksyntää. Kurikan yritys perustaa ihanneyhteisö Australiaan oli
epäonnistunut, joten kun Kanadan suomalaiset pyysivät häntä hankkeensa
johtoon, hän lähti mielellään. Kurikka oli varaton, joten suomalaiset
maksoivat hänen matkansa. Elokuussa 1900 Kurikka saapui Vancouverin
saarelle, Nanaimoon. Alkoi sopivan maa-alueen etsintä, joka lopulta
päättyi Malcolm-saareen. Sillä välin kun suomalaiset
odottivat asioiden virallisen puolen järjestymistä, Kurikka perusti
Nanaimoon lehden nimeltä Aika. Kurikka oli Suomessa
toiminut Työmies-lehden
päätoimittajana vuosina 1897- 99 ja työskennellyt tuolloin A.B.
Mäkelän kanssa. Nyt hän ehdotti Mäkelän kutsumista Kanadaan.
Suomalaiset keräsivät taas matkarahat keskuudestaan ja Mäkelä
vaimoineen saapui Nanaimoon. Kun Mäkelä otti hoitaakseen Aika-lehden,
matkusti Kurikka ympäri Kanadaa ja USA:ta, aina itärannikolle New
Yorkiin saakka. Hän houkutteli suomalaisia liittymään Malcolmsaaren
yhteisöön.
Marraskuussa 1901 asiapaperit allekirjoitettiin, osapuolina Hänen
Majesteettinsa Englannin Kuningas ja Kalevan Kansan Siirtolaisten
Osuuskunta. Ensimmäiset siirtokunnan jäsenet saapuivat saarelle
joulukuussa 1901. Malcolm saarelle oli yritetty ennenkin perustaa
utopiayhteisöä englantilaisten toimesta, mutta se päättyi riitoihin ja
köyhyyteen.
Samoin kävi suomalaisten hankkeelle. Kurikka lähti Sointulasta
syyskuussa 1904, osuuskunta lopetettiin virallisesti toukokuussa 1905.
Miksi hanke epäonnistui? Päällimmäiset syyt olivat ehkä
epäkäytännöllisyys ja epäonni. Siirtokunnan oli tarkoitus elää
metsästä, mutta puun hinta oli niin alhainen, että kuljetuskustannukset
Vancouveriin söivät voiton. Myöskään kalastus ei tuonut riittävästi
rahaa. Ennen kuin rakennuksia oli saatu pystyyn, saarelle saapui asukkaita
Kurikan palopuheiden houkuttelemina. Elinolot eivät olleet hääppöiset.
Hankittiin hevosia ja lehmiä, mutta eläimille ei ollut suojia. Veneitä,
työvälineitä ja tarvikkeita ostettiin velaksi.
Utopiahankkeen loppu ei kuitenkaan tarkoittanut yhteisön loppua. Ihmiset
jäivät ja jatkoivat asumista. Viljelivät maata, kaatoivat metsää ja
kalastivat. 1960- ja 70-luvulla yhteisö sai uutta verta kun joukko
hippejä muutti saarelle. Suurimman osan satavuotista historiaansa kylä
on elänyt kalastuksesta. Viimeiset viisi vuotta ovat tuoneet muutoksia:
kalastus ei riitä elannoksi, nuoret lähtevät pois, eläkeläisiä ja
kesäasukkaita muuttaa tilalle. Ne muuttavat yhteisöä, mutta tuskin
lannistavat sitä. Sointula vaikuttaa voimakkaan elinvoimaiselta. Vuonna
1909 perustettu osuuskunta toimii yhä ja on Brittiläisen Kolumbian
vanhin osuuskuntaliike. Sointulassa ei ole kunnallishallintoa, vaan asiat
hoidetaan vapaaehtoisista koostuvissa lautakunnissa. Vuonna 2001 vietetty
satavuotisjuhla toi julkisuutta ja sen myötä turisteja - joidenkin
kyläläisten mielestä hieman liikaakin. Jos utopia ei aikanaan
toteutunutkaan, vaikuttaa nykyinen Sointula erittäin miellyttävältä ja
hyvältä elinympäristöltä. Utopia lost - paradise found?
Sointulasta lähdön jälkeen
edessä oli Johnstone Strait, kapea kanava Vancouver saaren
itäpuolella, jossa vesi virtaa lujaa. Varsinkin nyt kun on tulvavuoksen
(springtide) aika. Kovimmillaan virta on Seymor Narrowsissa,
ennuste eiliselle (29.8.) 14 solmua. Läpi on tietenkin parasta ajaa tasaveden (slack)
aikana. Olimme kaksi tuntia ennen tasavettä ja saimme kovimmillaan 13.8
solmun vauhdin (eli virran vauhti noin 6-7 solmua). Vesi kuohui ja kiehui ympärillä.
Paikoin
ilmestyi voimakkaita pyörteitä - kuin isosta ammeesta olisi otettu
tulppa pois - paikoin taas vettä nousi pohjasta kuin siellä olisi ollut
valtava hana auki. Jännittävää! Kaikenlaisissa virroissa olemme
olleet, Färsaarilta Uuden Seelannin Cooksalmeen, puhumattakaan joista,
mutta Johnstone Strait on kyllä huippu. Matkavauhti pysyttelee mukavissa
lukemissa myötävirran aikana.
Seymor Narrows oli myös yllättäen portti "sivistykseen".
Kapeikon toisella puolella aukeni aivan erilainen näkymä kuin mihin
olimme vuoden ajan tottuneet: iso tehdas ja kerrostaloja. Rannat olivat
täynnä taloja, veneitä suhasi edestakaisin. Kummallista kuinka äkkiä
maisema muuttui, Seymor Narrowsin pohjoispuolella oli pelkkää metsää
ja pusikkoa.
Johtuipa sitten mieleen kokeilla toimiiko kännykkä - ja sehän toimi!
Tekstiviestejä lähti heti liikkeelle ja kun Suomessa alettiin
heräillä, alkoi puhelin piippailla vastauksia. Hauskaa! Todellinen
merkki sivistyksen pariin paluusta. (Alaskassa GSM ei toiminut.) Sen
sijaan satelliittipuhelin on usein ollut ilman "kenttää".
Olemme yhden alueen rajalla ja saattaa olla että jopa mesaanimasto
riittää esteeksi. Ajoimme yöksi ankkuriin Seymor Narrowsin lähellä
olevaan Gowlland Harbouriin.
Seuraavana päivänä, juuri kun olimme lähdössä, meitä
kohti souti nainen, joka huusi Hei
Suomi! Hän oli Ulrika, lähtenyt 30 vuotta sitten
Helsingistä. Loppujen lopuksi päädyimme viettämään toisenkin yön
samassa ankkurilahdessa, Ulrikan ja Badenin vieraina heidän
laiturillaan. Yritimme kyllä lähteä tuona ensimmäisenä aamupäivänä, mutta ulkona kanavassa tuuli navakasti
vastaan ja meillä olisi myötävirran jälkeen ollut 16 mailin
vastavirtaosuus. Sen voimakkuus oli vain kaksi solmua, mutta vastavirta
yhdistettynä kovaan vastatuuleen ei houkutellut, joten käännyimme
takaisin Gowllandiin. Varmaan ihan viime hetkellä, sillä nytkin, virran
juuri käännyttyä, pääsimme täysillä kierroksilla vain 2-3 solmua
eteenpäin. Viivytys ei todellakaan haitannut sillä vietimme hauskan
illan Ulrikan ja Badenin seurassa. He asuvat vuonna 1947 rakennetussa
puisessa kalastusveneessä, jonka Baden on entisöinyt ja muuntanut
upeasti. Vene on täynnä kauniita yksityiskohtia ja
käytännöllisiä ratkaisuja. Entisestä kalaruumasta on tehty iso
suihku- ja varastotila.

6.9.2004
Nanaimo, Kanada
Edellinen merkintä oli päivätty Comoxiin, jossa
poikkesimme tapaamassa 30 vuotta Kanadassa asuneita Ossia ja Siskoa.
Kutsu kylään esitettiin lähes kolme vuotta sitten purjehtiessamme
Suurilla Järvillä, kun Ossi löysi kotisivumme Suomen Kuvalehden
jutusta.
Vaikka sy Tinjan Leena ja Timo viihtyivät Comoxissa koko
talven yhdeksän vuotta sitten, me saimme nuivan kohtelun. Lisäksi
lähtiessä meiltä veloitettiin 46 jalkaisen veneen maksu (0.60 CAD per
jalka). Kristiina on kokonaispituudeltaan 42 jalkaa (Panamassa mitattu),
mutta satamahenkilökunta oli saanut venytettyä venettä. No mikäs
siinä, tapahan sekin on kerätä satamamaksuja, mutta olisivat voineet
kertoa sen ajoissa, vaikka silloin kun mittasivat veneen (se nimittäin
tapahtui täysin tietämättämme). Rahallisesti asia ei ole iso, meille
alunperin ilmoitettu hinta nousi parilla dollarilla per päivä. Mutta
menettelytapa suututti. Ja vielä enemmän ärsytti satamanaisen reaktio.
Ovat tainneet muutkin valittaa laskusta, sen verran nopeasti nainen
napsahti ylimieliselle puolustuskannalle. Jankutti vain kokonaispituudesta
eikä halunnut ymmärtää kun sanoin, että viis jaloista, mutta tehkää
mittaukset avoimesti ja kertokaa kokonaishinta asiakkaille etukäteen.
Comoxista jäi paha maku.
Comox oli ensimmäinen satamamme Vancouverin saarella. Sen
sijaan Vancouverin kaupunki sijaitsee mantereella.
Kummatkin ovat saaneet nimensä englantilaisen merenkulkijan, George
Vancouverin, mukaan. Hän purjehti Kapteeni Cookin miehistössä
toisella ja kolmannella matkalla sekä johti vuonna 1791-94 tehtyä
purjehdusta, jonka aikana kartoitettiin Amerikan länsirannikko
Kaliforniasta Alaskaan. Vancouverin saari on noin 500 km pitkä. Asukkaita
saarella on 700.000, joista puolet asuu Victoriassa, Brittiläisen
Kolumbian pääkaupungissa. Vancouver on suurkaupunki, asukkaita noin
kaksi miljoonaa. Brittiläinen Kolumbia on yksi Kanadan kymmenestä
provinssista.
Seuraavaksi saavuimme Nanaimoon. Se on noin 70.000 asukkaan
viehättävä kaupunki. Eikä riitaa venepaikkamaksusta, sillä
ankkuroimme kymmenien muiden tavoin Nanaimon ja Newcastlesaaren väliin.
Pohjois-Amerikkalaisten joukosta bongasimme sveitsiläisen, saksalaisen ja
englantilaisen veneen. Ankkuripaikka on miellyttävä, sillä toisella
puolella ovat kaikki kaupungin palvelut (kauppa, pesula, internet ja posti
ihan sataman lähellä) ja toisella puolella iso ulkoilualue. Ja
rapumertaan tuli saalista muutamassa tunnissa.

Kuva Newcastlesaarelta Nanaimon kaupunkiin
päin
15.9.2004 Vancouver, Kanada
Tutustuimme Nanaimossa sakasalaisen puisen purjeveneen, Miss
Sophien, Haraldiin ja Verenaan. He ovat olleet viisi vuotta
matkalla, purjehtineet Japanin kautta Alaskaan ja viettäneet talven
Kodiakissa. Harald sai sääfaksiohjelmamme toimimaan paremmin. Pactorin
sijaan se vastaanottaa nyt äänikortin kautta. Olemme kironneet ohjelmaa kohta kolmen vuoden ajan,
nyt se toimii loistavasti. Johtoja räplätessä joku kuitenkin vahingoittui ja myöhemmin SSB meni
mykäksi. Kauhistuksen, kolmen sulakkeen ja sähkömies Haraldin avun jälkeen kaikki
saatiin taas toimimaan.

Hanski ja Harald testaamassa SSB:n kaapelin
kuntoa
Radion johtojen korjaaminen
tapahtui Sidneyssä, pienessä kaupungissa 40 mailia
Nanaimosta etelään. Sidneystä tuli meille varsinainen huoltopiste:
isopurje paikattiin purjemaakarilla (mastoliikissä kulkeva köysi oli
katkennut), moottorin suuttimet huollettiin ja yksi vaihdettiin,
pistopunkka ja keulapiikin varasto siivottiin (hyh hometta taas). Lisäksi
ostimme pari opaskirjaa sekä kopioimme satakunta karttaa (USA:n
länsirannikko, Meksiko ja Väli-Amerikka, kiitos taas Haraldille ja Verenalle). Viidessä
päivässä saimme paljon aikaan. Sidney oli hyvä paikka työntekoon
sikäli että kaupunki oli nopeasti nähty, siellä ei ollut mitään
kiinnostavaa lukuunottamatta kirjakauppoja (joissa Auli olisi voinut
viettää viikon). Olimme ankkurissa Tsehumlahdella, jonka rannassa
sijaitsee kymmenisen venealan liikettä ja telakkaa. Keskustan kaupoille
oli puolentoista kilometrin matka.
Maanantaina lähdimme kohti 65 mailin päässä sijaitsevaa Vancouveria. Pysähdyimme yöksi ankkuriin ja
tiistaina olimme perillä False Creekin ahtaalla ankkurialueella.
Sopivasti seuraamaan Suomi-Kanada lätkäottelua
satamakapakassa. Olimme ainoat Suomen kannattajat ja kahdestaan
hihkaisumme jäivät vaisuiksi vastapuolen karjuntaan verrattuna. Mutta
eräs herra tarjosi meille matsin jälkeen oluet sanoen että oli rohkeaa
kannustaa. Mitäköhän olisi tarjottu jos Kanada olisi hävinnyt
Suomelle... Niin siis, Kanada voitti Suomen 3-2 tässä maailmancupin
loppuottelussa.
Nyt odottelemme Aulin vanhempia, jotka saapuvat lauantaina kymmeneksi
päiväksi kylään.

Pilvenpiirtäjiä pitkästä aikaa.
Lähestymme kahden
miljoonan asukkaan Vancouveria.
22.9.2004 Nanaimo, Kanada
Vaikka Vancouverin keskustassa voi todellakin ankkuroitua, löysimme
edullisen laituripaikan kalastussatamasta, nimeltään Fishermen's
Wharf (www.falsecreek.com).
Hinta oli iloinen yllätys: parikymppiä vuorokausi veroineen ja
sähköineen. Vertailuhinta 40 senttiä jalka. Yksi Vancouverin
kalleimmista marinoista, Coal Harbour, veloittaa 1.80 jalka, Nanaimossa ja
Sidneyssakin satamapaikan hinta on kalliimpi. Lisäksi Fishermen's Wharf oli siisti ja sijainti
keskeinen, aivan Granville Islandin vieressä, jossa on
monipuolinen kauppahalli, pikkuputiikkeja, ravintoloita, teattereita ja
muuta kiinnostavaa. Mielestämme ehdottomasti paras satamapaikka
Vancouverissa.

Fishermen's Wharf sijaitsee False Creekissa, Burrard sillan kupeessa
Perjantaina meitä kävi
moikkaamassa ontariolainen Mike ystävättärensä Elainen
kanssa. Mike toimi gastinamme Wellandin kanavassa kolme vuotta sitten. Sen
jälkeen olemme tavanneet Key Westissä. Mike valmistelee omaa Eurooppaan
suuntautuvaa purjehdustaan, startti ensi kesänä. Oli hauska tavata Mike
nyt kolmannen kerran matkamme aikana. Mike ja Elaine ajoivat meidät
autolla täyttämään kaasupullot. Pystyimme täyttämään myös
suomalaisen 11 kilon pullon, jota ei USA:ssa ole kiristyneiden
sääntöjen jälkeen suostuttu täyttämään.

Tapasimme jo kolmannen kerran ontariolaisen
ystävämme Miken
Lauantaina saapuivat Aulin
vanhemmat, Bibi ja Olli, joiden kanssa aloitimme varsinaisen
turistielämän. Merimuseo, akvaario, Stanley Park ja keskusta tuli
käveltyä läpi. Vancouver on miellyttävä kaupunki ja paljon jäi
näkemättä. Tiistaina lähdimme
aurinkoisessa myötätuulessa kohti 30 mailin päässä sijaitsevaa
Nanaimoa.

Olli ja Bibi Granvillen sillalla. Taustalla
Vancouverin keskusta.
* * *
Varkaita Kristiinalla
Newcastle Island,
Nanaimo
Jo toisen kerran varkaat iskivät Kanadassa veneeseemme.
Heräsimme yöllä outoon kolinaan. Naamioitunut varas tutki avotilassa tavaroitamme. Se huomasi että olemme hereillä ja pakeni laituria pitkin läheiseen metsään ehtimättä ottaa mitään mukaansa.
Pari tuntia myöhemmin sama toistui. Zorron naamareihin pukeutuneita varkaita oli nyt kaksi. Katselimme silmät pyöreinä avotilan oven ikkunasta kuinka
ne penkoivat joka nurkan. Mitään varastettavaa ei kuitenkaan löytynyt, sillä olimme ensimmäisen varkaan käynnin jälkeen nostaneet kaikki hedelmät ja vihannekset sisälle. Mahtoi pesukarhua ottaa päähän, kun se ensivierailunsa jälkeen houkutteli kaverinsa mukaan kehuen, että veneen avotila on täynnä herkkuja.
Saalista ei kuitenkaan enää löytynyt.
Edellisen kerran jouduimme varkauden kohteeksi Suurilla Järvillä vuonna 2001, kun röyhkeä orava varasti veneen avotilasta nektariinin. |
28.9.2004 Victoria, Kanada
Bibin ja Ollin vierailu kului siivillä. Nanaimossa pyydystimme
taskurapuja ja kävelimme Newcastlesaaren tiheässä metsikössä.
Pesukarhujen yöllinen käynti nauratti. Tapasimme taas yhden
suomalaissiirtolaisen, 30 vuotta Kanadassa asuneen Mikko Virenin.
Mikko on asunut viimeiset 10 vuotta Nanaimon ankkurilahdella itse
rakentamassaan veneessä nimeltään Heija. Vaihdoimme lehtiä ja kirjoja sekä makeita
lahjoja: Mikko toi meille vaahterasiirappia ja sai vastalahjaksi Fazerin
suklaata.

Mikko Viren on yksi Nanaimon lahden
kymmenestä vakituisesta veneasukista
Tarkoitus oli käydä
useammassakin saaressa matkalla Victoriaan, mutta - kuten niin usein - aika ei riittänyt.
Pysähdyimme Prevostsaaressa ja seuraavana päivänä olimme jo Victoriassa,
Brittiläisen Kolumbian pääkaupungissa. Kuuluisa vieraslaituri Empress hotellin
edustalla oli varattu jollekin pursiseuralle, joten saimme paikan syrjemmältä, vesitasokoneiden
vierestä. Melu ja kerosiinin katku oli häiritsevää, lisäksi öisin
kuului läheisestä diskosta meteliä. Suurkaupungin haittapuolia. Hyvä
kuitenkin, että olimme aivan keskustassa.

Victorian sisäsatama, jonne emme
valitettavasti mahtuneet.
Taustalla 1800-luvun lopun hallintorakennus.
Kun Irjalan perhe tutki
kaupunkia, keskittyi Hannu kunnostustöihin. Aulin vanhemmat olivat
tuoneet varaosat tuulimittariin ja keulapotkuriin, joten Hanskilla riitti
asentamista.
Samoin kuin muissa Kanadan kaupungeissa, on Victoriassa upeita puistoja
loistavine kukkaistutuksineen. Victorian keskusta on eurooppalaistyylinen
kävelykatuineen ja kauppoineen. Turisteja oli valtavasti ja sitä myöten
rihkamakauppoja sekä muita turistihoukutuksia. Sää oli aurinkoinen ja
lämmin ja Victoria parhaimmillaan. Emme kolunneet museoita, vaan
kävelimme puistossa, kaduilla ja rannalla.

Kanadan ratsupoliisit marssilla. Taustalla
Empress-hotelli.
Maanantaina oli
jäähyväisten aika ja tiistaina lähdimme Ameriiikkaan. Juan de Fuca
salmen yli on vain 16 mailia Port Angelesiin, yhteen lukuisista
tullisatamista. Seuraavaksi on edessä 700 mailin osuus San
Fransiscoon pitkin USA:n länsirannikkoa.
Edellinen
- Seuraava
|