Etusivu  -  Lokikirja  -  Uusin  -  Reitti  -  Log in English

Edellinen  -  Seuraava

Amerikan halki jokia pitkin: Chicago - Mobile 12.11.-20.12.2001

  15.11.  21.11.  27.11.  5.12.  13.12.   20.12.

15.11.2001 Illinois-joki, USA
Kahden viikon Chicagossa oleskelun jälkeen, oltuamme tasan puoli vuotta matkalla, irrotimme maanantaina 12.11. köydet ja aloitimme 1200 mailin jokimatkan kohti Meksikon lahtea. Kuljemme kuutta eri jokea pitkin: Chicago, Illinois, Mississippi, Ohio, Tennessee ja Tombigbee -joki. Alkuperäisen suunnitelman sijaan käännymme St. Louisissa Ohio-joelle, sillä Mississipin alajuoksu on vaarallinen ja vähemmän mielenkiintoinen kuin itäinen Tenn-Tom reitti. Päädymme New Orleansin sijaan Mobileen.
Viimeisen Chicagon viikon aikana saimme seuraa italialaisesta Laurasta (katso 9.10.), joka purjehtii kahden koiransa kanssa samaa reittiä kuin me. Oli todella mukava vaihtaa kokemuksia ja tutustua. Laura maistoi ensimmäistä kertaa elämässään poroa ja me puolestaan nautiskelimme italialaisherkuista hänen veneessään. Kiitokset tässä myös Billille, joka auttoi meitä suuresti kaupungissa olomme ajan.
Chicagosta jäi positiivinen kuva muuten paitsi tietoliikenneyhteyksien puolesta. Datapuhelut eivät suurimman osaa aikaa toimineet (siksi pitkä väli kotisivun päivityksessä) ja tarjolla oli vain 9600 baudin yhteys.
Viimeisen silmäyksen Windy Cityyn loimme siltojen alta, sillä Chicago-joki kulkee keskustan läpi ja noin 45 sillan ali.


Lipputangon kanssa korkeutemme on 4,5 metriä


Maailman korkein rakennus, äkkiä alta pois!

 

Ensimmäiset kokemukset Illinois-joella toivat Merivuokon kertomukset Amazonilta mieleen: vesi on ruskeaa ja pieni poikkeama reitiltä aiheuttaa mutapöllähdyksen. Ensimmäisenä päivänä ajoimme kolme kertaa kiinni. Onneksi pohja on pehmeää ja saimme Kristiinan irti, vaikka meillä ei ole mastoa, josta vetää nostinta kallistamaan venettä. Kaksi kärpästäkin on ilmestynyt sisään pörräämään, mutta lämpötilassa jäämme jälkeen Amazonin lukemista, aamuisin noin +10 C, päivisin parikymmentä lämpöastetta.
Mataluudesta johtuen yöpymispaikan löytäminen on ollut vaikeaa. Kaikki marinat ovat liian matalia, nekin joiden syvyydeksi pilottikirja ilmoittaa yli kaksi metriä. Yhden yön vietimme vanhan sulkukanavan kupeessa, toisen proomun kyljessä ja kolmannen ankkurissa, kun löytyi tarpeeksi syvä kohta syrjässä reitiltä.
Työntöproomut ovat näiden jokien kingejä. Hinaajat ('tug' tai 'tow boat') - tai paremminkin työntäjät  - työntävät edellään jopa 40 isoa proomua (barge) täynnä hiekkaa tai kivihiiltä. Mississipillä proomuja on tätäkin enemmän. Tämän yhdistelmän painoa voi vain yrittää kuvitella - samoin kuin pysähdysmatkaa 4-5 solmun vauhdista. Aluksissa on 6000 hevosvoiman moottorit ja potkurien halkaisijat ovat kolmen metrin luokkaa. Pitkin jokea sijaitsee tehtaita sekä lastaus- ja purkupaikkoja: viljaa, hiekkaa, kaasua, kivihiiltä, haketta.
Illinois-joella on seitsemän sulkua, jotka laskevat joenpinnan 48 metriä alas Mississipin tasolle. Sulutus on hidasta työntöproomujen vuoksi. Usein koko lasti ei mahdu yhdellä kertaa parisataa metriä pitkään ja 30 metriä leveään sulkuun, vaan sinne työnnetään ensin etummaiset kuusi proomua, jotka vinssataan vaijereilla toisessa päässä ulos, ja sen jälkeen sulutetaan loppuosa.


Ilta Illinois-joella.  Aurinko laskee jo klo 17.

 

21.11.2001 Mississippi-joki, USA
Matkattuamme neljä päivää aloimme ihmetellä mailimäärän heittoa lokissa ja kartalla. USA:n sisävesireiteistä vastaa Army Corps of Engineers, armeijan insinöörit, ja meillä on käytössä heidän karttasarjansa. Pienen laskutoimituksen ja pähkäilyn tulos oli, että kartaston mittayksikkö on amerikkalainen statute mile, joka on 1.6 kilometriä. Ei tullut meren rannalla kasvaneille mieleen, että navigointiin tarkoitetulla kartalla käytettäisiin muita kuin merimaileja (1 merimaili = 1.8 km). Karttaan on myös merkattu asteet, joihin merimailin pituus perustuu (yksi aste on 60 mailia). Mittavirhe lyhentää 1255 merimailiksi laskemamme matkan 1115 merimailiin. Sekavaa? Jokatapauksessa kilometreissä matka Chicagosta Mobileen on kaksi tuhatta.

Pysähdyimme kahdeksi yöksi noin 100.000 asukkaan Peoriaan, joka on Illinoisin maatalous- ja teollisuuskeskus. Kaupunki näytti myös olevan hengellisen ja ruumillisen hoidon keskus, sillä se oli absurdiuteen asti täynnä eri kirkkokuntien sairaaloita, terveyskeskuksia, kirkkoja ja rukoushuoneita.


Kolmisensataa metriä työntöproomua

Olemme nostaneet spiirapuomin lipputangoksi, jossa ylimpänä on tietysti Suomen lippu ja sitä alempana oleva USA:n kohteliaisuuslippu on vedetty sivuun, kuin saalingissa. Tästä virityksestä saimme huomautuksen tow boatin kipparilta. "No flag above the American flag" - tähtilipun yläpuolella ei saa olla muita lippuja. Yritimme selittää, että lippujen paikan vaihto tekisi meistä amerikkalaisen veneen, mitä emme ole, ja että liputamme kansainvälisen aluksia koskevan liputuskäytännön mukaan. Amerikassa on omat säännöt, tuumasi kippari ja kertoi vahvistaneensa asian soittamalla Coast Guardiin. Ratkaisimme asian vetämällä kohteliaisuuslipun omaan pieneen tankoonsa styyrpuurin puolelle. Siniristilippu jäi yksin ylimmäksi omaansa.


Onko tämä oikein?

Yhtenä aamuna Perkins ei käynnistynyt. Starttirele oli taas hajonnut. Vararele oli käytetty Grönlannissa, jossa tapahtui sama juttu. Hanski käynnisti koneen ruuvimeisselillä ohittaen releen. Muutaman päivän kuluttua hän huomasi, että laturi ylilataa akkuja. Latausjärjestelmän tehosäätäjä oli rikki. Ei muuta kuin kaikki mahdolliset sähkölaitteet päälle, jotta saisimme kulutusta aikaan eikä tarvitsisi pysähtyä. Niinpä sitten ajoimme keskellä kirkasta päivää kaikkien 18 sisävalon palaessa, televisioruutu lumisadetta suhisten ja lämpöpuhallin päällä. Vika johtunee laturin tehosäätimestä, joka on nyt vaihdettu takaisin alkuperäiseen säätimeen.


Illinois-joelta löytyi tarpeeksi syvä sivuhaara ankkurointiin.

Maanantaina 19.11. tasan kello 12.20 kurvasimme Illinois-joelta Mississipille. Hieman haikeina katselimme edessä avautuvaa leveää jokea jättäen taakse kapean Illinoisin metsäiset rannat ja sen mukana kauriit, majavat, haikarat ja valkopäiset kotkat. Mutta vihdoin olimme tulleet "oikealle" Huckleberry Finnin ja neekeri-Jimin kulkuväylälle, joskin meno on niistä ajoista vilkastunut.

Tänä toisena yönä ajelehdimme seitsemän, kahdeksan tuntia noin neljän mailin tuntivauhtia. Pyydystimme kaloja ja juttelimme ja uimme silloin tällöin pitääksemme unta loitolla. Oli juhlallista ajelehtia pitkin suurta, hiljaista jokea, maata selällään tähtiä katsellen; ei tullut mieleenkään puhua ääneen, ja ani harvoin me nauroimme – ja silloinkin vain hörähdimme matalasti. Enimmäkseen meillä oli vallan mainio ilma, eikä meille tapahtunut yhtään mitään – ei sinä yönä eikä seuraavana eikä sitä seuraavanakaan.
Joka yö kuljimme ohi kaupunkien, joista muutamat olivat tummilla kukkulanrinteillä, eikä niistä erottanut yksityisiä taloja, vain yhtenäisen valomeren. Viidentenä yönä me kuljimme ohi St. Louisin ja näytti siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa. St. Petersburgissa oli tapana sanoa, että St. Louisissa asui kaksikymmentä tai kolmekymmentä tuhatta ihmistä, mutta en ollut sitä ikinä uskonut, ennenkuin näin tuon ihmeellisen valomeren kello kahden aikaan hiljaisena yönä. (Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut, suom. Yrjö Kivimies, 1945.)

Nykyään St. Louisissa asuu noin 400.000 ihmistä, ympäristö mukaanlukien 2,5 miljoonaa ihmistä. On siinä valoja. Mekin jouduimme kulkemaan kaupungin ohi, sillä se ei tarjoa huviveneille kiinnittymispaikkaa. Virta Mississipillä on kovempi kuin Illinois-joella, saamme siitä 2-3 solmua lisävauhtia.


St. Louis

 

27.11.2001 Ohio-joki, USA
Mississippi
on Illinois-jokeen verrattuna leveämpi ja syvempi ja se virtaa kovempaa. Virta nosti Kristiinan vauhdin 9-10 solmuun, kerran jopa 11 solmuun. Paikoin joessa on voimakkaita pyörteitä, jotka saavat veneen heittelehtimään. Pysähtymispaikat ovat harvassa, marinoita ei juurikaan ole, mutta onneksi joitakin ankkuripaikkoja löytyy sivussa väylältä. Pitkin rantoja on rakennettu "virranmurtajia", suoraan rannasta ulos tulevia kivimuureja, ilmeisesti ohjaamaan vettä. Vesi nousee tulva-aikana useita metrejä, pahimpina aikoina jopa yli kymmenen metriä. Nyt marraskuussa vesi on alimmillaan. Useiden kaupunkien suojana on korkea betoninen tulvamuuri. Näin alavedellä tuntui uskomattomalta, että vesi sattaisi nousta niin korkealle. Tällä osuudella jokea on kaksi sulkua, jotka laskivat meidät 11 metriä kohti merta.
Päivämatkat ovat olleet noin 30-50 merimailin mittaisia. Päivänvaloa kestää aamuseitsemästä iltaviiteen. Pimeällä joella ei viitsi ajaa, vaikka tow boateja onkin mahdotonta olla huomaamatta, ne käyttävät erittäin voimakkaita valonheittimiä, joilla valaisevat jatkuvasti sivuille ja eteen. Myös huviveneillä näyttää olevan kiinteät valonheittimet kannella.


"Marina" voi olla pari proomua joen sivussa. Tärkeintä on, että se tarjoaa  turvallisen kiinnittymispaikan


Hoppie's Marinan toimisto

Pari yötä ankkurissa olivat tapahtumarikkaita. Olimme jäämässä Kaskasia-sivujoen sulkulaituriin yöksi, kun sulunhoitaja tuli sanomaan ettei siinä saa enää terroristihyökkäyksen jälkeen yöpyä. Mutta sulun takana olisi ankkuripaikka. Niinpä nousimme sulun läpi ja ankkuroiduimme. Herkkäuninen Auli heräsi kolmen aikaan valonheittimiin ja moottorin ääneen. Kolme avovenettä pörräsi Kristiinan ympärillä valaisten meitä kirkkailla lampuilla. Lopulta ne painuivat pieneen joenuomaan. Metsästysporukkaa. Kaurisjahti on suosittu harrastus.
Seuraavaksi yöksi ankkuroiduimme syvään sivuhaaraan. Siellä oli jo ennestään 77-jalkainen moottorivene, Misty-R, jonka olimme tavanneet pari päivää aikaisemmin Hoppie's marinassa, auttaneet köysiäkin kiinni, mutta kipparille olimme ilmaa. Kokemustenvaihto jäi muutamaan sanaan rouvan kanssa. Yöllä puhkesi ukonilma ja kova sade ja nousimme avotilan luukulle ihailemaan myrskyä. Tuuli riepotti puita rinteillä yläpuolellamme, mutta joki oli suojainen. Auli oli jo mennyt takaisin lämpimän peiton alle, kun Hanski huusi, että moottoriveneen ankkuri on pettänyt ja vene tulee meitä kohti. Sen vauhti ei ollut kova, sillä sivujoen virta oli hiljainen. Mutta siitä huolimatta parikymmenmetrinen ja ehkäpä parikymmentä tonnia painava vene olisi saanut pahaa jälkeä aikaan. Meillä ei ollut aikaa nostaa ankkuria ja livahtaa alta pois. Hanski soitti torvea minkä ehti ja juuri ennen törmäystä he saivat veneensä käyntiin ja ajettua pois. Odotimme VHF päällä yhteydenottoa, mutta mitään ei kuulunut. Misty-R jäi mysteeriksi, sillä aamulla he ajoivat ohitsemme pysytellen tiukasti sisällä. VHF pysyi vaiti. Vaarallinen paikka ankkurin rekaamiseen, sillä ilman meitä vene olisi ajelehtinut pääväylälle saakka ja saattanut pahimmassa tapauksessa jäädä työntöproomun alle.

Ohio-joelle kaartaessamme vaihdoimme myötävirran vastaiseen. Vauhti putosi 5-6 solmuun. Ensimmäisenä päivänä meitä auttoi voimakas myötätuuli, joka myös nostatti kunnollisen kokoisia aaltoja. Ohio on yllätykseksemme ainakin tältä kohtaa leveämpi kuin Mississippi.
Huck ja Jim ajautuivat sumussa lautallaan vahingossa jokien risteyksessä sijaitsevan Cairon ohi. Meidän oli pakko ajaa tämänkin kaupungin ohi, sillä muille kuin proomuille ei ollut pysähdyspaikkaa.
Ohio-joen osuudella matkaa hidasti kaksi sulkua, jotka nostivat meidät taas seitsemisen metriä ylös.

Juuri ennen Tennessee-jokea pysähdyimme Paducah-nimiseen 100.000 asukkaan kaupunkiin, jonka laidalla sijaitsee kolisevista ponttooneista tehty pienvenesatama, Big E Marina. Mutta satama jokatapauksessa! Miellyttävää päästä kolmen veneessä vietetyn vuorokauden jälkeen maihin ja liikkumaan.


Huomautus lipputangon lyhyydestä sai aikaan tämän version

5.12.2001 Tennessee-joki, USA
Aikaa vierähti Paducahissa kolme päivää, lähinnä asioita hoidellessa. Auli pääsi toimittajan ominaisuudessa työntöproomun kyytiin. Se oli ilman lastia, sillä määräykset kieltävät ottamasta vieraita kyytiin silloin. Silti erittäin mielenkiintoinen kokemus, kiitokset siitä James Marinelle ja kippari Tommylle! 
Neljän joen (Mississippi, Ohio, Tennessee ja Cumberland) tuntumassa sijaitseva Paducah on jokikuljetusten keskus, noin 20 yhtiöllä on täällä toimistonsa, ja lisäksi kaupungissa on telakoita ja huoltopisteitä. Tow boat, Jeffrey J., jonka kyydissä olin, avustaa lähialueen liikennettä sekä kuljettaa lyhyen matkan lastia. Sen yksi tyypillinen keikka on sulkuavustus: kun 15 proomua työntävä alus haluaa puolittaa proomulastin mahtuakseen sulun pienempään kammioon, jonne on vähemmän jonoa, vie Jeffrey J. puolet proomuista sulun läpi.

Paducahista lähdettyämme satoi kaksi päivää ja kaksi yötä. Veden pinta nousi metrin ja irtopuuta oksista kokonaisiin runkoihin alkoi ajelehtia joessa. Tennessee-joen alussa (tai oikeammin lopussa, sillä se saa alkunsa Knoxvillessä ja laskee Ohio-jokeen Paducahissa) on Kentuckyn sulku, jonka korkeusero on lähes 16 metriä. Sen takana on yksi Amerikan suurimmista tekojärvistä, 300 kilometriä pitkä Kentucky Lake. Järven rantojen suojaisista poukamista löytyy lukuisia tarpeeksi syviä ankkuripaikkoja. Järven itäranta on melkein kokonaan ulkoilu- ja suojelualuetta, joten se muodostaa todella upean, luonnonvaraisen alueen. Sateen lakattua pääsimme kävelemään metsään ja tapasimme eräässä poukamassa viikonlopun sorsastukseen valmistautuvan Carlin. Hän oli tullut muuta porukkaa aikaisemmin laittaakseen houkutuslinnut paikoilleen. Vietimme  Carlin kanssa illan istuen nuotiolla täydenkuun valaistessa metsää ja susien ulvoessa. Kyseessä oli Carlin mukaan pienikokoinen "punainen susi". Metsissä elää mm. kauriita, pesukarhuja ja opossumeja, vedenrajassa majavia ja saukkoja. Tutut valkopäiset kotkat ja sinertävät haikarat asustivat täälläkin ja niiden lisäksi näimme nopealiikkeisiä kuningaskalastajia. Maisemat olivat järvellä vaihtelevammat kuin joilla oli tähän saakka ollut, kumpuilevia mäkiä ja kalkkikivikallioita. Ohiajaessamme näimme muutamassa satamassa paljon purjeveneitä, eikä ihme, sillä järvi tarjoaa hienon purjehdusalueen.
Sadepäivien jälkeen taivas oli pilvetön ja aurinko helotti. Lämpötila laskee yön aikana lähelle nollaa, mutta aurinko on kuuma nostaen päivälämpötilan +20 asteeseen. Vaihtelu tarkoittaa sumuisia aamuja ja olimme tyytyväisiä, että tutka oli asennettu toimimaan. Myös Tennessee-joki on erittäin kaunis ja vaihteleva maastoltaan. Punaruskeita kalliorinteitä ja vihreitä setripuumetsiä, välillä peltoja ja alavampaa lehtipuu metsikköä. Kesällä, kun puissa on lehdet, maisema on varmasti vielä hienompi.

Ensimmäinen joulukuuta ajoimme pimeän tullessa Cuba Landing Marinaan, jossa valmistauduttiin pikkujoulun viettoon. Meidät kutsuttiin mukaan. Kauan kaivatun suihkun (edellinen oli Peoriassa runsas kaksi viikkoa aiemmin) jälkeen nautimme herkuista, joita jokainen oli tuonut mukanaan. Kerho tarjosi juomat. Mutta nämä pikkujoulut erosivat suuresti suomalaisesta: kello kahdeksan suurin osa alkoi tehdä lähtöä ja yhdeksään mennessä satama oli hiljainen. No, seuraavana päivänä oli helppo nousta kuudelta ylös ja lähteä joelle.

HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

13.12.2001 Tenn-Tom Waterway, USA
Olemme nyt jättäneet Tennessee-joen taaksemme ja edessä on viimeinen, 720 kilometriä pitkä osuus ennen Meksikon lahtea ja Mobilea. Tennessee-Tombigbee väylä koostuu 374 kilometriä pitkästä kanavasta, joka yhtyy Black Warrior ja Tombigbee jokiin. Kanava 12 sulkuineen on mittavampi rakennelma kuin Panaman kanava, maata kaivettiin kolmannes enemmän kuin Panamaa varten (307 miljoonaa kuutiojaardia, mitä se lieneekään metrijärjestelmässä). Nousuero on 102 metriä ja suurin sulku on 25 metriä korkea Bay Springs.
Jo 1700-luvun tutkimusmatkailijat, mm. ranskalainen Montcalm, näkivät jokien yhdistämisen hyödyn ja ehdottivat kanavan rakentamista. Hanke on ollut vireillä lukuisia kertoja vuosisatojen ja -kymmenien kuluessa, mutta jokainen suunnitelma kaatui sen laajuuteen ja kalleuteen. Kentucky ja Pickwick -patojen rakentaminen 1930-luvulla antoi vauhtia hankkeelle ja vuonna 1946 tehtiin päätös kanavan rakentamisesta. Kesti kuitenkin lähes 30 vuotta ennen kuin työ käynnistyi vuonna 1972. Tenn-Tom kanava avattiin vuonna 1985. Se kulkee Mississipin ja Alabaman osavaltioden halki.

Kentucky järveä kehuimme jo aiemmin (5.12.), mutta reitillä on kaksi muutakin hienoa järveä, Pickwick ja Bay Springs. Patojen taakse tehtyjä tekojärviä kummatkin. Maisemat ovat vain parantuneet ja olemme viettäneet aikaa suojaisissa ankkurilahdissa. Niitä tuskin edempää enää löytää.

Pickwick järvellä pysähdyimme ensin yhdeksi yöksi suojaiseen lahteen lähelle sulkua. Haikaroiden ja kuningaskalastajien lisäksi lahdessa oli pieniä, ruskeita sukeltajia, joita emme tunnistaneet. Rannat olivat täynnä kauriin jälkiä. Oli hyvä taas päästä metsään kävelemään.
Seuraavassa, hieman suuremmassa lahdessa viihdyimme kaksi yötä viettäen siellä myös itsenäisyyspäivää saunomalla telttasaunassa pitkästä aikaa. Oli itsenäisyyspäivän aatto, Suomessa kylläkin jo 6. päivä noin kello 02, kun lämmitimme saunaa nuotiolla istuskellen ja outoja tähtikuvioita katsellen. Olimme jättäneet lahjaksi saadut keraamiset kiuaskivet Grönlantiin, joten nyt kiukaalla lämpeni pestyjä amerikkalaisia jokikiviä. Lämpimässä ja tyynessä säässä sauna lämpeni nopeasti. Teltasta alkoi kuitenkin kuulua kovaa pauketta. Kivet eivät kestäneetkään kuumuutta vaan halkeilivat ja sinkoilivat pitkin seiniä. Mutta löylyyn oli päästävä, tulituksen uhallakin! Suojauduimme kiukaan kannen taakse, mutta Auli sai pari kuumaa osumaa ennen kuin pauke loppui. Sen jälkeen saimme makeat löylyt. Todellinen itsenäisyyspäivän srapnellisauna!
Juhlan kunniaksi söimme Suomi-sardiineja eli öljyyn säilöttyä kilohailia (hyvää!) ja soitimme Sibeliuksen musiikkia - josta pääsivät osalliseksi myös pesukarhut, opossumit ja muut rannan asukkaat.


Itsenäisyyspäivän sauna lämpiää

Pickwick järveltä ajoimme 30 merimailin matkan Bay Springs järvelle, jolta löytyi vieläkin monipuolisempia ankkurilahtia. Bay Springs on kolmesta tekojärvestä uusin, joten ehkä siinä syy sen erilaiseen maisemaan. Järvi on kuin monihaarainen tammenlehti, se on aivan täynnä lahtia, josta aukeaa yhä uusia ja uusia, pienempiä - mutta syviä - lahdenpoukamia. Täydellisiä ankkurilahtia. Maaperä on punaista hienoa hiekkaa, joka näkyy veden syömistä rannoista. Täällä kasvaa lehtipuiden lisäksi paljon mäntyjä, mikä tekee talvisen, lehdettömän maiseman värikkäämmäksi. Auli pongasi erikoisen eläimen: kilpikonnan.
Ruoka- ja vesivarastot olivat lopussa ja meillä alkoi myös olla kiire saada jouluposti lähetettyä. Niinpä poikkesimme yhdeksi päiväksi Bay Springs Marinaan. Sen lähellä ei ole kaupunkia, mutta saimme marinan vierasauton käyttöömme ja ajoimme noin 45 kilometrin päässä olevaan Boonevilleen. Varastot taas täynnä ruokaa, tankit täynnä vettä ja pyykit pestyinä menimme vielä kahdeksi yöksi kauniiseen ankkurilahteemme.

Tenn-Tom Waterway on aika puuduttavaa kanava-ajoa, mutta vaihtelua toi poikkeaminen kahdessa nähtävyyskohteessa: 1860-luvun plantaasikartanossa ja höyrykäyttöisessä siipiratasaluksessa. Mississipin osavaltiossa sijaitseva Waverleyn kartano valmistui sisällissodan alkaessa ja perheen kaikki kuusi poikaa osallistuivat sotaan etelävaltioiden puolella. Plantaasi oli itsessään kokonainen kylä posteineen, verstaineen ja sahoineen, sen alueella asui ja työskenteli parhaimpana aikana tuhat ihmistä, orjia ja vuokraviljelijöitä perheineen. Nelikerroksinen, valkoiseksi maalattu mäntypuinen rakennus oli loistelias, mutta ei turhan iso kymmenen lapsen perheelle. Makuuhuoneita oli viisi. Keittiö sijaitsi tulipalovaaran ja kuumuuden vuoksi erillään talosta.
Siipiratasalus Montgomery valmistui vuonna 1926 ja se oli käytössä vuoteen 1982 saakka. Hiilipannut vaihtuivat jossain vaiheessa dieselkäyttöisiksi. Montgomery oli työalus, se raivasi joesta tukkeja ja muita esteitä. 53 metriä pitkällä aluksella oli 12-14 hengen miehistö.

20.12.2001 Tombigbee, Alabama, USA
Vain 300 kilometrin eli noin kolmen-neljän päivämatkan päässä Mobilesta jouduimme ensimmäisen kerran elämään joen ehdoilla. Parin päivän sade on saanut joen tulvimaan ja virtaus on voimistunut noin kuudeksi solmuksi. Siihen vauhtiin olisi mukava lähteä, mutta veden nousu on kaapannut mukaansa valtavan määrän tukkeja, puita, oksia, ruoholauttoja ja muuta roskaa, jonka sekaan ei ole turvallista lähteä. Näin ainakin sanovat paikalliset. Vaikka Kristiinan teräsrunko kestäisi kolhaisut, voivat potkuri, akseli tai peräsin vahingoittua. Ohjailukyvyttömänä ei olisi mukava viilettää virran vietävänä, kun ei tiedä minkä mutkan takaa tulee työntöproomu vastaan.
Sattumalta olisimme muutenkin pysähtyneet muutamaksi päiväksi, sillä teimme treffit pieneen Demopoliksen kaupunkiin Aulin norjalaisen ystävän Ingjerdin kanssa, joka oli parhaillaan New Orleansissa. Kävimme katsomassa intiaanikylän raunioita läheisessä Moundvillen kylässä. Jäljellä oli vain valtavia numrmikon peittämiä korokkeita, syytä rakennelmiin ei tiedetä.
Auli aloitti joulusiivouksen pesemällä Kristiinan valkoiseksi maalatut katot niin innokkaasti, että oli selkävaivainen pari päivää urakan jälkeen. Outo työasento sai lihakset jumiin. Siispä marinassa oleilu ja joen rauhoittumisen odottelu ei haitannut.
Kävimme myös joululahjaostoksilla: ajoimme Wal-Martiin, paikalliseen Anttilaan, ja kumpikin sai 20 dollarilla ostaa toiselle jotain. Jonkun kerran törmäsimme samalla osastolla - no, jouluaattona nähdään ostimmeko myös samoja lahjoja, kuten tapahtui viime jouluna kun ostimme kumpikin toisillemme Heavy Weather Sailing -kirjan.

Tiistaina 18.12., viiden päivän satamassa oleilun jälkeen, lähdimme yhä kuutta solmua virtaavalle roskaiselle joelle. Päivä oli pilvetön, joten puita ja tukkeja oli helppo väistää. Mutta väsyneitä olimme seitsemän tunnin tarkkaavaisen ajon jälkeen. Vaarallisimpia ovat veden alle jääneet poijut. Joskus poiju pongahti aivan vieressä vedestä ylös painuen taas kohta virran voimasta uppeluksiin. Meillä on vanha jokikortti, jossa kaikkia poijuja ei ole. Väylän reunaa on mahdotonta paikallistaa levenneessä uomassa. Mutta tähän mennessä olemme pärjänneet "tukkijoella", kuten eräs tuttava asian osuvasti ilmaisi. Virran voimakkuus on nyt kolmantena päivänä heikentynyt pudottaen vauhdin 11 solmusta yhdeksään. Roskaa ei ole enää yhtä paljon kuin Demopoliksesta lähdettäessä. Rannat alkavat olla vihreitä, puiden seassa kasvaa pieniä palmuja.

Demopoliksen ja Mobilen välillä on kaksi sulkua, yhteensä 22 metriä. Keskiviikkona tulimme viimeisen sulun läpi, joten olemme nyt meren pinnan tasolla. Mielenkiintoista nähdä koska vuorovesi alkaa vaikuttaa. St. Lawrence -joella, sisävesireittimme alussa, vuoroveden vaikutus ylettyi 300 mailia sisämaahan, Quebeckiin asti. Lähes neljä kuukautta sitten poistuimme suolaisesta vedestä, joten on jo aika palata takaisin merelle, nostaa mastot ja purjehtia!

Noin sata kilometriä ennen Mobilea lähdimme etsimään yöpymispaikkaa eräästä joen sivuhaarasta. Parikymmentä minuuttia ajettuamme näimme sopivan ankkuripoukaman. Mutta se ei ollut pelkkä poukama, vaan oikeastaan metsäaukea. Vettä oli alla seitsemän metriä, joten jatkoimme ajoa metsään! Se oli todellakin metsä paksuine puunrunkoineen. Linnut ja oravat rapistelivat puissa ja täkäläistä naavaa, "espanjan sammalta" roikkui monessa puussa. Maaeläimiä ei ollut koska ei ollut maatakaan. Outo paikka. Jatkoimme mutkittelevaa ajoa syvemmälle kunnes metsä tiheni niin, ettei Kristiina mahtunut puiden välistä. Syvyys oli kuitenkin koko ajan 5-7 metriä. Ei ole varmaan moni ajanut purjeveneellä metsään. Kiinnitimme Kristiinan perän köydellä paksuun puuhun. Vettä oli niin paljon puun juurella, että pääsimme sen luo peruuttamalla.

 

Jouluaatto on muutaman päivän kuluttua, joten on aika toivottaa kaikille tutuille ja tuntemattomille

RAUHALLISTA JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA!

On mukava tietää ettemme seikkaile yksin, vaan teidän kanssanne. Kokemusten jakaminen lokikirjan kautta on ollut antoisaa, toivomme että sen lukeminen on ollut sitä myös, vaikka merkinnät ovat tulleet epäsäännöllisesti.

Edellinen  -  Seuraava