|
15.11.2001 Illinois-joki,
USA
Kahden viikon Chicagossa oleskelun jälkeen, oltuamme tasan puoli vuotta
matkalla, irrotimme maanantaina 12.11. köydet ja aloitimme 1200 mailin
jokimatkan kohti Meksikon lahtea. Kuljemme kuutta
eri jokea pitkin: Chicago, Illinois, Mississippi, Ohio, Tennessee ja Tombigbee
-joki. Alkuperäisen suunnitelman sijaan käännymme St. Louisissa Ohio-joelle, sillä Mississipin alajuoksu on
vaarallinen ja vähemmän mielenkiintoinen kuin itäinen Tenn-Tom reitti. Päädymme New
Orleansin sijaan Mobileen.
Viimeisen Chicagon viikon aikana saimme seuraa italialaisesta Laurasta (katso
9.10.), joka purjehtii kahden koiransa kanssa samaa reittiä kuin me. Oli
todella mukava vaihtaa kokemuksia ja tutustua. Laura maistoi ensimmäistä
kertaa elämässään poroa ja me puolestaan nautiskelimme italialaisherkuista
hänen veneessään. Kiitokset tässä myös Billille, joka auttoi meitä
suuresti kaupungissa olomme ajan.
Chicagosta jäi positiivinen kuva muuten paitsi tietoliikenneyhteyksien
puolesta. Datapuhelut eivät suurimman osaa aikaa toimineet (siksi pitkä väli
kotisivun päivityksessä) ja tarjolla oli vain 9600 baudin yhteys.
Viimeisen silmäyksen Windy Cityyn loimme siltojen alta, sillä Chicago-joki
kulkee keskustan läpi ja noin 45 sillan ali.

Lipputangon kanssa korkeutemme on 4,5
metriä |

Maailman korkein rakennus, äkkiä alta
pois!
|
Ensimmäiset kokemukset Illinois-joella toivat Merivuokon
kertomukset Amazonilta mieleen: vesi on ruskeaa ja pieni poikkeama reitiltä
aiheuttaa mutapöllähdyksen. Ensimmäisenä päivänä ajoimme kolme kertaa
kiinni. Onneksi pohja on pehmeää ja saimme Kristiinan irti, vaikka meillä ei
ole mastoa, josta vetää nostinta kallistamaan venettä. Kaksi kärpästäkin
on ilmestynyt sisään pörräämään, mutta lämpötilassa jäämme jälkeen
Amazonin lukemista, aamuisin noin +10 C, päivisin parikymmentä lämpöastetta.
Mataluudesta johtuen yöpymispaikan löytäminen on ollut vaikeaa. Kaikki
marinat ovat liian matalia, nekin joiden syvyydeksi pilottikirja ilmoittaa yli
kaksi metriä. Yhden yön vietimme vanhan sulkukanavan kupeessa, toisen proomun
kyljessä ja kolmannen ankkurissa, kun löytyi
tarpeeksi syvä kohta syrjässä reitiltä.
Työntöproomut ovat näiden jokien kingejä. Hinaajat ('tug' tai 'tow boat')
- tai paremminkin
työntäjät - työntävät edellään jopa 40 isoa
proomua (barge) täynnä hiekkaa tai kivihiiltä. Mississipillä proomuja on
tätäkin enemmän. Tämän yhdistelmän painoa voi vain yrittää kuvitella -
samoin kuin pysähdysmatkaa 4-5 solmun vauhdista. Aluksissa on 6000 hevosvoiman
moottorit ja potkurien halkaisijat ovat kolmen metrin luokkaa. Pitkin jokea
sijaitsee tehtaita sekä lastaus- ja purkupaikkoja: viljaa, hiekkaa, kaasua,
kivihiiltä, haketta.
Illinois-joella on seitsemän sulkua, jotka laskevat joenpinnan 48 metriä
alas Mississipin tasolle. Sulutus on hidasta työntöproomujen vuoksi. Usein
koko lasti ei mahdu yhdellä kertaa parisataa metriä pitkään ja 30 metriä
leveään sulkuun, vaan sinne työnnetään ensin etummaiset kuusi proomua,
jotka vinssataan vaijereilla toisessa päässä ulos, ja sen jälkeen sulutetaan
loppuosa.

Ilta Illinois-joella. Aurinko laskee jo klo
17.
21.11.2001 Mississippi-joki, USA
Matkattuamme neljä päivää aloimme ihmetellä mailimäärän heittoa
lokissa ja kartalla. USA:n sisävesireiteistä vastaa Army Corps of Engineers,
armeijan insinöörit, ja meillä on käytössä heidän karttasarjansa. Pienen
laskutoimituksen ja pähkäilyn tulos oli, että kartaston mittayksikkö on
amerikkalainen statute mile, joka on 1.6 kilometriä. Ei tullut meren rannalla
kasvaneille mieleen, että navigointiin tarkoitetulla kartalla käytettäisiin
muita kuin merimaileja (1 merimaili = 1.8 km). Karttaan on myös merkattu
asteet, joihin
merimailin pituus perustuu (yksi aste on 60 mailia). Mittavirhe lyhentää 1255
merimailiksi laskemamme matkan 1115 merimailiin. Sekavaa? Jokatapauksessa
kilometreissä matka Chicagosta Mobileen on kaksi tuhatta.
Pysähdyimme kahdeksi yöksi noin 100.000 asukkaan Peoriaan, joka on
Illinoisin maatalous- ja teollisuuskeskus. Kaupunki näytti myös olevan
hengellisen ja ruumillisen hoidon keskus, sillä se oli absurdiuteen asti
täynnä eri kirkkokuntien sairaaloita, terveyskeskuksia, kirkkoja ja rukoushuoneita.

Kolmisensataa metriä työntöproomua
Olemme nostaneet spiirapuomin lipputangoksi, jossa ylimpänä on tietysti Suomen
lippu ja sitä alempana oleva USA:n kohteliaisuuslippu on vedetty sivuun, kuin
saalingissa. Tästä virityksestä saimme huomautuksen tow boatin
kipparilta. "No flag above the American flag" - tähtilipun
yläpuolella ei saa olla muita lippuja. Yritimme selittää, että lippujen
paikan vaihto tekisi meistä amerikkalaisen veneen, mitä emme ole, ja että
liputamme kansainvälisen aluksia koskevan liputuskäytännön mukaan.
Amerikassa on omat säännöt, tuumasi kippari ja kertoi vahvistaneensa asian
soittamalla Coast Guardiin. Ratkaisimme asian vetämällä kohteliaisuuslipun
omaan pieneen tankoonsa styyrpuurin puolelle. Siniristilippu jäi yksin
ylimmäksi omaansa.

Onko tämä oikein?
Yhtenä aamuna Perkins ei käynnistynyt. Starttirele oli taas
hajonnut. Vararele oli käytetty Grönlannissa, jossa tapahtui sama juttu.
Hanski käynnisti koneen ruuvimeisselillä ohittaen releen. Muutaman päivän
kuluttua hän huomasi, että laturi ylilataa akkuja. Latausjärjestelmän
tehosäätäjä oli rikki. Ei muuta kuin kaikki mahdolliset sähkölaitteet
päälle, jotta saisimme kulutusta aikaan eikä tarvitsisi pysähtyä. Niinpä sitten ajoimme keskellä
kirkasta päivää kaikkien 18 sisävalon palaessa, televisioruutu lumisadetta
suhisten ja lämpöpuhallin päällä. Vika johtunee laturin tehosäätimestä, joka on nyt
vaihdettu takaisin alkuperäiseen säätimeen.

Illinois-joelta löytyi tarpeeksi syvä sivuhaara
ankkurointiin.
Maanantaina 19.11. tasan kello 12.20 kurvasimme Illinois-joelta
Mississipille.
Hieman haikeina katselimme edessä avautuvaa leveää jokea jättäen taakse
kapean Illinoisin metsäiset rannat ja sen mukana kauriit, majavat, haikarat ja
valkopäiset kotkat. Mutta vihdoin olimme tulleet "oikealle"
Huckleberry Finnin ja neekeri-Jimin kulkuväylälle, joskin meno on niistä
ajoista vilkastunut.
Tänä
toisena yönä ajelehdimme seitsemän, kahdeksan tuntia noin neljän mailin
tuntivauhtia. Pyydystimme kaloja ja juttelimme ja uimme silloin tällöin pitääksemme
unta loitolla. Oli juhlallista ajelehtia pitkin suurta, hiljaista jokea, maata
selällään tähtiä katsellen; ei tullut mieleenkään puhua ääneen, ja ani
harvoin me nauroimme – ja silloinkin vain hörähdimme matalasti. Enimmäkseen
meillä oli vallan mainio ilma, eikä meille tapahtunut yhtään mitään – ei
sinä yönä eikä seuraavana eikä sitä seuraavanakaan.
Joka yö kuljimme ohi kaupunkien, joista muutamat olivat tummilla
kukkulanrinteillä, eikä niistä erottanut yksityisiä taloja, vain yhtenäisen
valomeren. Viidentenä yönä me kuljimme ohi St. Louisin ja näytti siltä,
kuin koko maailma olisi ollut tulessa. St. Petersburgissa oli tapana sanoa, että
St. Louisissa asui kaksikymmentä tai kolmekymmentä tuhatta ihmistä, mutta en
ollut sitä ikinä uskonut, ennenkuin näin tuon ihmeellisen valomeren kello
kahden aikaan hiljaisena yönä. (Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut, suom. Yrjö Kivimies, 1945.)
Nykyään St. Louisissa asuu noin 400.000
ihmistä, ympäristö mukaanlukien 2,5 miljoonaa ihmistä. On siinä valoja. Mekin
jouduimme kulkemaan kaupungin ohi, sillä se ei tarjoa
huviveneille kiinnittymispaikkaa. Virta Mississipillä on kovempi kuin
Illinois-joella, saamme siitä 2-3 solmua lisävauhtia.

St. Louis
27.11.2001 Ohio-joki, USA
Mississippi
on Illinois-jokeen verrattuna leveämpi ja syvempi ja se virtaa
kovempaa. Virta nosti Kristiinan vauhdin 9-10
solmuun, kerran jopa 11 solmuun. Paikoin joessa on voimakkaita pyörteitä,
jotka saavat veneen heittelehtimään. Pysähtymispaikat ovat harvassa,
marinoita ei juurikaan ole, mutta onneksi joitakin ankkuripaikkoja löytyy sivussa
väylältä. Pitkin rantoja on rakennettu "virranmurtajia", suoraan
rannasta ulos tulevia kivimuureja, ilmeisesti ohjaamaan vettä. Vesi nousee
tulva-aikana useita metrejä, pahimpina aikoina jopa yli kymmenen metriä. Nyt
marraskuussa vesi on alimmillaan. Useiden kaupunkien suojana on korkea betoninen
tulvamuuri. Näin alavedellä tuntui uskomattomalta, että vesi sattaisi nousta
niin korkealle.
Tällä osuudella jokea on kaksi sulkua, jotka laskivat meidät 11 metriä kohti
merta.
Päivämatkat ovat olleet noin 30-50 merimailin mittaisia.
Päivänvaloa kestää aamuseitsemästä iltaviiteen. Pimeällä joella ei
viitsi ajaa, vaikka tow boateja onkin mahdotonta olla huomaamatta, ne
käyttävät erittäin voimakkaita valonheittimiä, joilla valaisevat jatkuvasti
sivuille ja eteen. Myös huviveneillä näyttää olevan kiinteät
valonheittimet kannella.

"Marina" voi olla pari proomua
joen sivussa. Tärkeintä on, että se tarjoaa turvallisen
kiinnittymispaikan |

Hoppie's Marinan toimisto
|
Pari yötä ankkurissa olivat tapahtumarikkaita. Olimme jäämässä
Kaskasia-sivujoen sulkulaituriin yöksi, kun sulunhoitaja tuli sanomaan ettei
siinä saa enää terroristihyökkäyksen jälkeen yöpyä. Mutta sulun takana
olisi ankkuripaikka. Niinpä nousimme sulun läpi ja ankkuroiduimme.
Herkkäuninen Auli heräsi kolmen aikaan valonheittimiin ja moottorin ääneen.
Kolme avovenettä pörräsi Kristiinan ympärillä valaisten meitä kirkkailla
lampuilla. Lopulta ne painuivat pieneen joenuomaan. Metsästysporukkaa.
Kaurisjahti on suosittu harrastus.
Seuraavaksi yöksi ankkuroiduimme syvään sivuhaaraan. Siellä oli jo
ennestään 77-jalkainen moottorivene, Misty-R, jonka olimme
tavanneet pari päivää aikaisemmin Hoppie's marinassa, auttaneet köysiäkin
kiinni, mutta kipparille olimme ilmaa. Kokemustenvaihto jäi muutamaan sanaan
rouvan kanssa. Yöllä puhkesi ukonilma ja kova sade ja nousimme avotilan
luukulle ihailemaan myrskyä. Tuuli riepotti puita rinteillä yläpuolellamme,
mutta joki oli suojainen. Auli oli jo mennyt takaisin lämpimän peiton alle,
kun Hanski huusi, että moottoriveneen ankkuri on pettänyt ja vene tulee meitä
kohti. Sen vauhti ei ollut kova, sillä sivujoen virta oli hiljainen. Mutta
siitä huolimatta parikymmenmetrinen ja ehkäpä parikymmentä tonnia painava
vene olisi saanut pahaa jälkeä aikaan. Meillä ei ollut aikaa nostaa ankkuria
ja livahtaa alta pois. Hanski soitti torvea minkä ehti ja juuri ennen
törmäystä he saivat veneensä käyntiin ja ajettua pois. Odotimme VHF
päällä yhteydenottoa, mutta mitään ei kuulunut. Misty-R jäi mysteeriksi,
sillä aamulla he ajoivat ohitsemme pysytellen tiukasti sisällä. VHF pysyi
vaiti. Vaarallinen paikka ankkurin rekaamiseen, sillä ilman meitä vene olisi
ajelehtinut pääväylälle saakka ja saattanut pahimmassa tapauksessa jäädä
työntöproomun alle.
Ohio-joelle kaartaessamme vaihdoimme myötävirran vastaiseen. Vauhti putosi 5-6
solmuun. Ensimmäisenä päivänä meitä auttoi voimakas myötätuuli, joka
myös nostatti kunnollisen kokoisia aaltoja. Ohio on yllätykseksemme ainakin
tältä kohtaa leveämpi kuin Mississippi.
Huck ja Jim ajautuivat sumussa lautallaan vahingossa jokien risteyksessä
sijaitsevan Cairon ohi. Meidän oli pakko ajaa tämänkin kaupungin ohi,
sillä muille kuin proomuille ei ollut pysähdyspaikkaa.
Ohio-joen osuudella matkaa hidasti kaksi sulkua, jotka nostivat meidät taas
seitsemisen metriä ylös.
Juuri ennen Tennessee-jokea pysähdyimme Paducah-nimiseen 100.000
asukkaan kaupunkiin, jonka laidalla sijaitsee kolisevista ponttooneista tehty
pienvenesatama, Big E Marina. Mutta satama jokatapauksessa! Miellyttävää päästä kolmen
veneessä vietetyn vuorokauden jälkeen maihin ja liikkumaan.

Huomautus lipputangon lyhyydestä sai aikaan
tämän version
5.12.2001 Tennessee-joki,
USA
Aikaa vierähti Paducahissa kolme päivää, lähinnä asioita hoidellessa.
Auli pääsi toimittajan ominaisuudessa työntöproomun kyytiin. Se oli ilman
lastia, sillä määräykset kieltävät ottamasta vieraita kyytiin silloin.
Silti erittäin mielenkiintoinen kokemus, kiitokset siitä James Marinelle ja
kippari Tommylle!
Neljän joen (Mississippi, Ohio, Tennessee ja Cumberland) tuntumassa sijaitseva
Paducah on jokikuljetusten keskus, noin 20 yhtiöllä on täällä toimistonsa,
ja lisäksi kaupungissa on telakoita ja huoltopisteitä. Tow boat, Jeffrey J.,
jonka kyydissä olin, avustaa lähialueen liikennettä sekä kuljettaa lyhyen
matkan lastia. Sen yksi tyypillinen keikka on sulkuavustus: kun 15 proomua
työntävä alus haluaa puolittaa proomulastin mahtuakseen sulun pienempään
kammioon, jonne on vähemmän jonoa, vie Jeffrey J. puolet proomuista sulun
läpi.
Paducahista lähdettyämme satoi kaksi päivää ja kaksi yötä. Veden pinta
nousi metrin ja irtopuuta oksista kokonaisiin runkoihin alkoi ajelehtia joessa.
Tennessee-joen alussa (tai oikeammin lopussa, sillä se saa alkunsa
Knoxvillessä ja laskee Ohio-jokeen Paducahissa) on Kentuckyn sulku, jonka
korkeusero on lähes 16 metriä. Sen takana on yksi Amerikan suurimmista
tekojärvistä, 300 kilometriä pitkä Kentucky Lake. Järven rantojen
suojaisista poukamista löytyy lukuisia tarpeeksi syviä ankkuripaikkoja.
Järven itäranta on melkein kokonaan ulkoilu- ja suojelualuetta, joten se
muodostaa todella upean, luonnonvaraisen alueen. Sateen lakattua pääsimme
kävelemään metsään ja tapasimme eräässä poukamassa viikonlopun
sorsastukseen valmistautuvan Carlin. Hän oli tullut muuta porukkaa
aikaisemmin laittaakseen houkutuslinnut paikoilleen. Vietimme Carlin
kanssa illan istuen nuotiolla täydenkuun valaistessa metsää ja susien
ulvoessa. Kyseessä oli Carlin mukaan pienikokoinen "punainen susi".
Metsissä elää mm. kauriita, pesukarhuja ja opossumeja, vedenrajassa majavia
ja saukkoja. Tutut valkopäiset kotkat ja sinertävät haikarat asustivat
täälläkin ja niiden lisäksi näimme nopealiikkeisiä kuningaskalastajia.
Maisemat olivat järvellä vaihtelevammat kuin joilla oli tähän saakka ollut,
kumpuilevia mäkiä ja kalkkikivikallioita. Ohiajaessamme näimme muutamassa
satamassa paljon purjeveneitä, eikä ihme, sillä järvi tarjoaa hienon
purjehdusalueen.
Sadepäivien jälkeen taivas oli pilvetön ja aurinko helotti. Lämpötila
laskee yön aikana lähelle nollaa, mutta aurinko on kuuma nostaen
päivälämpötilan +20 asteeseen. Vaihtelu tarkoittaa sumuisia aamuja ja olimme
tyytyväisiä, että tutka oli asennettu toimimaan. Myös Tennessee-joki on
erittäin kaunis ja vaihteleva maastoltaan. Punaruskeita kalliorinteitä ja
vihreitä setripuumetsiä, välillä peltoja ja alavampaa lehtipuu metsikköä.
Kesällä, kun puissa on lehdet, maisema on varmasti vielä hienompi.
Ensimmäinen joulukuuta ajoimme pimeän tullessa Cuba Landing Marinaan,
jossa valmistauduttiin pikkujoulun viettoon. Meidät kutsuttiin mukaan. Kauan
kaivatun suihkun (edellinen oli Peoriassa runsas kaksi viikkoa aiemmin) jälkeen
nautimme herkuista, joita jokainen oli tuonut mukanaan. Kerho tarjosi juomat.
Mutta nämä pikkujoulut erosivat suuresti suomalaisesta: kello kahdeksan suurin
osa alkoi tehdä lähtöä ja yhdeksään mennessä satama oli hiljainen. No,
seuraavana päivänä oli helppo nousta kuudelta ylös ja lähteä joelle.
HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!
13.12.2001 Tenn-Tom
Waterway, USA
Olemme nyt jättäneet Tennessee-joen taaksemme ja edessä on viimeinen, 720
kilometriä pitkä osuus ennen Meksikon lahtea ja Mobilea. Tennessee-Tombigbee
väylä koostuu 374 kilometriä pitkästä kanavasta, joka yhtyy Black
Warrior ja Tombigbee jokiin. Kanava 12 sulkuineen on mittavampi
rakennelma kuin Panaman kanava, maata kaivettiin kolmannes enemmän kuin Panamaa
varten (307 miljoonaa kuutiojaardia, mitä se lieneekään
metrijärjestelmässä). Nousuero on 102 metriä ja suurin sulku on 25 metriä
korkea Bay Springs.
Jo 1700-luvun tutkimusmatkailijat, mm. ranskalainen Montcalm, näkivät jokien
yhdistämisen hyödyn ja ehdottivat kanavan rakentamista. Hanke on ollut
vireillä lukuisia kertoja vuosisatojen ja -kymmenien kuluessa, mutta jokainen
suunnitelma kaatui sen laajuuteen ja kalleuteen. Kentucky ja Pickwick -patojen
rakentaminen 1930-luvulla antoi vauhtia hankkeelle ja vuonna 1946 tehtiin
päätös kanavan rakentamisesta. Kesti kuitenkin lähes 30 vuotta ennen kuin
työ käynnistyi vuonna 1972. Tenn-Tom kanava avattiin vuonna 1985. Se kulkee
Mississipin ja Alabaman osavaltioden halki.
Kentucky järveä kehuimme jo aiemmin (5.12.), mutta
reitillä on kaksi muutakin hienoa järveä, Pickwick ja Bay Springs.
Patojen taakse tehtyjä tekojärviä kummatkin. Maisemat ovat vain parantuneet
ja olemme viettäneet aikaa suojaisissa ankkurilahdissa. Niitä tuskin edempää
enää löytää.
Pickwick järvellä pysähdyimme ensin yhdeksi yöksi suojaiseen lahteen
lähelle sulkua. Haikaroiden ja kuningaskalastajien lisäksi lahdessa oli
pieniä, ruskeita sukeltajia, joita emme tunnistaneet. Rannat olivat täynnä
kauriin jälkiä. Oli hyvä taas päästä metsään kävelemään.
Seuraavassa, hieman suuremmassa lahdessa viihdyimme kaksi yötä viettäen
siellä myös itsenäisyyspäivää saunomalla telttasaunassa pitkästä
aikaa. Oli itsenäisyyspäivän aatto, Suomessa kylläkin jo 6. päivä noin
kello 02, kun lämmitimme saunaa nuotiolla istuskellen ja outoja tähtikuvioita
katsellen. Olimme jättäneet lahjaksi saadut keraamiset kiuaskivet
Grönlantiin, joten nyt kiukaalla lämpeni pestyjä amerikkalaisia jokikiviä.
Lämpimässä ja tyynessä säässä sauna lämpeni nopeasti. Teltasta alkoi
kuitenkin kuulua kovaa pauketta. Kivet eivät kestäneetkään kuumuutta vaan
halkeilivat ja sinkoilivat pitkin seiniä. Mutta löylyyn oli päästävä,
tulituksen uhallakin! Suojauduimme kiukaan kannen taakse, mutta Auli sai pari
kuumaa osumaa ennen kuin pauke loppui. Sen jälkeen saimme makeat löylyt.
Todellinen itsenäisyyspäivän srapnellisauna!
Juhlan kunniaksi söimme Suomi-sardiineja eli öljyyn säilöttyä kilohailia
(hyvää!) ja soitimme Sibeliuksen musiikkia - josta pääsivät osalliseksi
myös pesukarhut, opossumit ja muut rannan asukkaat.

Itsenäisyyspäivän sauna lämpiää
Pickwick järveltä ajoimme 30 merimailin matkan Bay Springs järvelle,
jolta löytyi vieläkin monipuolisempia ankkurilahtia. Bay Springs on kolmesta
tekojärvestä uusin, joten ehkä siinä syy sen erilaiseen maisemaan. Järvi on
kuin monihaarainen tammenlehti, se on aivan täynnä lahtia, josta aukeaa yhä
uusia ja uusia, pienempiä - mutta syviä - lahdenpoukamia. Täydellisiä
ankkurilahtia. Maaperä on punaista
hienoa hiekkaa, joka näkyy veden syömistä rannoista. Täällä kasvaa
lehtipuiden lisäksi paljon mäntyjä, mikä tekee talvisen, lehdettömän
maiseman värikkäämmäksi. Auli pongasi erikoisen eläimen: kilpikonnan.
Ruoka- ja vesivarastot olivat lopussa ja meillä alkoi myös olla kiire saada
jouluposti lähetettyä. Niinpä poikkesimme yhdeksi päiväksi Bay Springs
Marinaan. Sen lähellä ei ole kaupunkia, mutta saimme marinan vierasauton
käyttöömme ja ajoimme noin 45 kilometrin päässä olevaan Boonevilleen.
Varastot taas täynnä ruokaa, tankit täynnä vettä ja pyykit pestyinä
menimme vielä kahdeksi yöksi kauniiseen ankkurilahteemme.
Tenn-Tom Waterway on aika puuduttavaa kanava-ajoa, mutta vaihtelua toi
poikkeaminen kahdessa nähtävyyskohteessa: 1860-luvun plantaasikartanossa ja
höyrykäyttöisessä siipiratasaluksessa. Mississipin osavaltiossa sijaitseva Waverleyn
kartano valmistui sisällissodan alkaessa ja perheen kaikki kuusi poikaa
osallistuivat sotaan etelävaltioiden puolella. Plantaasi oli itsessään
kokonainen kylä posteineen, verstaineen ja sahoineen, sen alueella asui ja
työskenteli parhaimpana aikana tuhat ihmistä, orjia ja vuokraviljelijöitä
perheineen. Nelikerroksinen, valkoiseksi maalattu mäntypuinen rakennus oli
loistelias, mutta ei turhan iso kymmenen lapsen perheelle. Makuuhuoneita oli
viisi. Keittiö sijaitsi tulipalovaaran ja kuumuuden vuoksi erillään talosta.
Siipiratasalus Montgomery valmistui vuonna 1926 ja se oli käytössä
vuoteen 1982 saakka. Hiilipannut vaihtuivat jossain vaiheessa
dieselkäyttöisiksi. Montgomery oli työalus, se raivasi joesta tukkeja ja
muita esteitä. 53 metriä pitkällä aluksella oli 12-14 hengen miehistö.
20.12.2001 Tombigbee,
Alabama, USA
Vain 300 kilometrin eli noin kolmen-neljän päivämatkan päässä
Mobilesta jouduimme ensimmäisen kerran elämään joen ehdoilla. Parin päivän
sade on saanut joen tulvimaan ja virtaus on voimistunut noin kuudeksi solmuksi.
Siihen vauhtiin olisi mukava lähteä, mutta veden nousu on kaapannut mukaansa
valtavan määrän tukkeja, puita, oksia, ruoholauttoja ja muuta roskaa,
jonka sekaan ei ole turvallista lähteä. Näin ainakin sanovat
paikalliset. Vaikka Kristiinan teräsrunko kestäisi kolhaisut, voivat potkuri,
akseli tai peräsin vahingoittua. Ohjailukyvyttömänä ei olisi mukava
viilettää virran vietävänä, kun ei tiedä minkä mutkan takaa tulee
työntöproomu vastaan.
Sattumalta olisimme muutenkin pysähtyneet muutamaksi päiväksi, sillä teimme
treffit pieneen Demopoliksen kaupunkiin Aulin norjalaisen ystävän
Ingjerdin kanssa, joka oli parhaillaan New Orleansissa. Kävimme katsomassa
intiaanikylän raunioita läheisessä Moundvillen kylässä. Jäljellä oli vain
valtavia numrmikon peittämiä korokkeita, syytä rakennelmiin ei tiedetä.
Auli aloitti joulusiivouksen pesemällä Kristiinan valkoiseksi
maalatut katot niin innokkaasti, että oli selkävaivainen pari päivää urakan jälkeen. Outo
työasento sai lihakset jumiin. Siispä marinassa oleilu ja joen rauhoittumisen
odottelu ei haitannut.
Kävimme myös joululahjaostoksilla: ajoimme Wal-Martiin, paikalliseen
Anttilaan, ja kumpikin sai 20 dollarilla ostaa toiselle jotain. Jonkun kerran
törmäsimme samalla osastolla - no, jouluaattona nähdään ostimmeko myös
samoja lahjoja, kuten tapahtui viime jouluna kun ostimme kumpikin toisillemme
Heavy Weather Sailing -kirjan.
Tiistaina 18.12., viiden päivän satamassa oleilun
jälkeen, lähdimme yhä kuutta solmua virtaavalle roskaiselle joelle. Päivä oli pilvetön,
joten puita ja tukkeja oli helppo väistää. Mutta väsyneitä olimme
seitsemän tunnin tarkkaavaisen ajon jälkeen. Vaarallisimpia ovat veden alle
jääneet poijut. Joskus poiju pongahti aivan vieressä vedestä ylös painuen
taas kohta virran voimasta uppeluksiin. Meillä on vanha jokikortti, jossa
kaikkia poijuja ei ole. Väylän reunaa on mahdotonta paikallistaa levenneessä
uomassa. Mutta tähän mennessä olemme pärjänneet "tukkijoella",
kuten eräs tuttava asian osuvasti ilmaisi. Virran voimakkuus on nyt kolmantena
päivänä heikentynyt pudottaen vauhdin 11 solmusta yhdeksään. Roskaa ei ole
enää yhtä paljon kuin Demopoliksesta lähdettäessä. Rannat alkavat olla
vihreitä, puiden seassa kasvaa pieniä palmuja.
Demopoliksen ja Mobilen välillä on kaksi sulkua, yhteensä 22 metriä.
Keskiviikkona tulimme viimeisen sulun läpi, joten olemme nyt meren pinnan
tasolla. Mielenkiintoista nähdä koska vuorovesi alkaa vaikuttaa. St. Lawrence
-joella, sisävesireittimme alussa, vuoroveden vaikutus ylettyi 300 mailia
sisämaahan, Quebeckiin asti. Lähes neljä kuukautta sitten poistuimme
suolaisesta vedestä, joten on jo aika palata takaisin merelle, nostaa mastot ja
purjehtia!
Noin sata kilometriä ennen Mobilea lähdimme
etsimään yöpymispaikkaa eräästä joen sivuhaarasta. Parikymmentä minuuttia
ajettuamme näimme sopivan ankkuripoukaman. Mutta se ei ollut pelkkä poukama,
vaan oikeastaan metsäaukea. Vettä oli alla seitsemän metriä, joten jatkoimme
ajoa metsään! Se oli todellakin metsä paksuine puunrunkoineen. Linnut ja
oravat rapistelivat puissa ja täkäläistä naavaa, "espanjan
sammalta" roikkui monessa puussa. Maaeläimiä ei ollut koska ei ollut
maatakaan. Outo paikka. Jatkoimme mutkittelevaa ajoa syvemmälle kunnes metsä
tiheni niin, ettei Kristiina mahtunut puiden välistä. Syvyys oli kuitenkin
koko ajan 5-7 metriä. Ei ole varmaan moni ajanut purjeveneellä metsään.
Kiinnitimme Kristiinan perän köydellä paksuun puuhun. Vettä oli niin
paljon puun juurella, että pääsimme sen luo peruuttamalla.
 |
 |
Jouluaatto on muutaman päivän kuluttua, joten on aika toivottaa kaikille
tutuille ja tuntemattomille
RAUHALLISTA JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA!

On mukava tietää ettemme seikkaile
yksin, vaan teidän kanssanne. Kokemusten jakaminen lokikirjan kautta on ollut
antoisaa, toivomme että sen lukeminen on ollut sitä myös, vaikka merkinnät
ovat tulleet epäsäännöllisesti.
Edellinen
- Seuraava
|