|
2.1.2002 Mobile,
Alabama, USA
Puolentoista kuukauden jokimatka päättyi vihdoin Meksikon lahden rannalle,
Mobileen. Oli mahtavaa nähdä rannaton meri, vaikka kyseessä olikin vain
Mobilen 30 mailia pitkä lahti. Se on hyvin matala ja juutuimme pohjaan heti kun
poistuimme laivaväylältä ajaaksemme marinaan. Itse kaupungissa ei ole
pienvenesatamaa, vaan kaikki marinat sijaitsevat noin 15 kilomerin päässä
keskustasta, Koirajoen, Dog River, suojissa. Saimme Kristiinan irti pehmeästä
pohjasta ja VHF:llä ohjeet toiselle sisääntuloreitille. Vuorovesi on
täällä vain puolisen metriä, joten emme olleet ajoittaneet sisääntuloa
yläveden aikaan. Mutta jokainen senttikin näyttää täällä olevan tarpeen.
Köli pohjaa hipoen pääsimme lopulta Turner Marinan suojiin. Satama oli
täynnä purjeveneitä - mikä ihana näky!
Vietimme rauhallisen joulun syöden kinkkua, rosollia, silliä ja sienisalattia.
Bataattilaatikko korvasi sekä lanttu- että porkkanalaatikon. Täällä
vietetään joulua vain joulupäivänä, tapaninpäivä on normaali työpäivä.
Pääsimme päiväksi New Orleansiin kanadalaispariskunnan, Micin
ja Sylvien kanssa. He asuvat Houstonissa ja pitävät venettään
Mobilessa. New Orleansin ranskalaiskorttelit kapeine katuineen, pienine
kapakoineen, katusoittajineen ja toreineen on turistinähtävyys. Tunnelma on
hyvin eurooppalainen. Viihtyisä paikka! Maistoimme alligaattoria, maku ja
koostumus muistutti mustekalaa. Onneksi kuulimme vasta nyt, että etelän joet
ovat täynnä alligaattoreita. Talvisin kuitenkin kylmyyden kangistamia.
Aloitimme mastojen noston valmistelun. Mastot piti nostaa heti joulun jälkeen,
mutta nosturi olikin rikki. Saimme tilattua nosturiauton uuden vuoden aatoksi.
Veloitus: 100 dollaria tunti!
Aulin veli Antti saapui 24 tunnin matkustuksen jälkeen kalpeana, mutta
tyytyväisenä Mobilen kentälle uuden vuoden aatonaattona. Veneen piti olla
purjehduskunnossa Antin tullessa, mutta nyt hän joutuikin heti ensimmäisenä
aamuna töihin. Kristiinan mastoja ei ole koskaan kiinnitetty niin
nopeasti kuin nyt. Huima tuntimaksu sai meidät ripeään toimintaan.
Kaksikymmentä minuuttia auton tulon jälkeen meillä oli kummatkin mastot
pystyssä ja sen verran vantteja kiinni, että ne myös pystyssä pysyivät.
Veloitus oli kuitenkin puoleltatoista tunnilta - ajomatkat laskettiin nimittäin
mukaan. Eipä auttanut muu kuin maksaa, oli hinta kuitenkin 90 dollaria halvempi
kuin mastojen lasku Chicagossa.
Mastojen nostaminen oli vasta työn alku. Rikaus, kaapeleiden veto, tutkan ja
puhelinantennin kiinnittäminen, purjeiden ja skuuttien paikoilleen
laittaminen...hommaa riittää ennen kuin Kristiina on taas purjehduskunnossa.

Sisarusten iloinen jälleennäkeminen
Vietimme uuden vuoden aaton
grillaten, Mic ja Sylvie vieraina. Seuraavana päivänä satoi kaatamalla, joten
pysyttelimme hyvällä omatunnolla sisällä, käväisten ulkona vain
hakemassa pizzalähetin tuomiset.
Nyt mieli palaa merelle, purjehtimaan! Innokuutta lisää purevan kylmä sää,
ei olisi uskonut että lämpötila voi täällä laskea melkein nollaan. Heti
kun olemme valmiit, käännämme keulan Floridaan. Jos vain pääsemme matalasta
satamasta ulos. Vene on pohjassa kiinni ja kelluu vapaana vain kerran
vuorokaudessa yläveden aikaan.

Dog river, Turner Marina
10.1.2002 St. Petersburg,
Florida, USA
Perjantaina 4. tammikuuta Kristiina oli vihdoin taas purjevene ja olimme
innokkaina valmiit jatkamaan matkaa. Auringon noustessa aloitimme parituntisen
moottoroinnin matalasta Dog Riverin satamasta kohti syviä vesiä. Pohjoistuuli
oli saanut veden pakenemaan ennätyksellisen alas ja jännäsimme pääsemmekö
ollenkaan ulos. Se onnistui seuraamalla GPS:stä samaa reittiä, jota olimme
tulleet. Suhina vain kuului kölin osuessa silloin tällöin hiekkaiseen
pohjaan. Siinä saivat myrkkymaalit kyytiä.
Kaksi viikkoa oli vierähtänyt Mobilen kyljessä, mutta loppujen lopuksi itse
kaupunki jäi näkemättä. Sinne oli 15 kilometriä nelikaistaista highwaytä,
jota ei uskaltanut pyöräillä. Kaikki tarjotut autokyydit käytimme
hyödyllisempään, kuten kaupassakäyntiin. Suurkiitokset kaikille meitä
kuskanneille, varsinkin Arlenelle ja Gregille, jotka lisäksi
yllättivät meidät viimeisenä iltana tuomalla valmiin illallisen veneelle.
Täydellinen lahja kiireiselle päivälle. Onneksemme olimme saapuneet Turner
marinaan joululomien aikaan. Henkilökunta ja "nuori polvi" oli
lomalla ja meille tarjoutui tilaisuus tutustua Mr. ja Mrs. Turneriin,
jotka 40 vuotta sitten perustivat paikan. Melkein samanmoinen ikäero ei
haitannut, vaan tulimme mainiosti juttuun. Lämpimät kiitokset
vieraanvaraisuudesta, varsinkin joulupäivän lounaasta!

Kathy ja Prince Turner asuvat
perustamansa
marinan tuntumassa.
Ensimmäinen etappimme oli Pensacola 60 mailin päässä. Maltoimme
vielä mielemme ja moottoroimme sinne sisäväylää, Intra Coastal Waterwayta
pitkin. ICW kulkee rannikkoa pitkin Meksikon rajalta Floridan ympäri New
Yorkiin asti. Delfiinit ja vähitellen ruskeasta siniseksi muuttuva vesi
todistivat meidän kuitenkin olevan merellä. Pensacolassa suoritimme jälleen
hieman ruoppausta, jonka jälkeen pääsimme kiinni Seville Marinan
laituriin.
Pensacola on Amerikan vanhimpia eurooppalaisten asujaimistoja. Espanjalainen Don Tristan De Luna
perusti paikkakunnan vuonna 1559. Kolmen vuoden kuluttua hurrikaani tuhosi
pienen yhteisön ajaen asukkaat takaisin Espanjaan ja Meksikoon. Vasta vuonna
1698 seuraavat, tällä kertaa pysyvät, asukkaat saapuivat paikkakunnalle.
Kaupunki on viihtyisä. Vanha kaupunki mataline puutaloineen on säilytetty ja
sitä kunnostetaan edelleen. Keskustassa on pääkatu jalkakäytävineen,
kahviloita ja pieniä kauppoja.
Tarkoituksemme oli viipyä vain yksi yö, mutta voimakas tuuli pidätti meitä
kolme yötä. Satama oli avoin etelänpuoleisille tuulille ja veneet keikkuivat
villisti laitureissa. Ihmiset lisäsivät pimeässä ja sateessa
kiinnitysköysiä ja tässä touhussa erään moottoriveneen rouva putosi
veteen, laiturin ja tempoilevan veneen väliin. Hän saa kiittää hengestään
Hanskia, joka sattui olemaan paikalla, sai hihasta otteen ja rouvan ylös.
Maanantaina 6.1. tuuli ja aallokko olivat sen verran asettuneet että lähdimme
- taas peläten pohjaan juuttumista - ulos merelle. Vihdoin olimme Meksikon
lahdella ja purjehdimme! Tosin 15-20 m/s tuulessa auki oli vain reivattu genoa.
Suuntasimme 300 mailin päässä olevaan St. Petersburgiin ja toivoimme siellä
olevan lämmintä. Pilkkihaalarit olivat edelleen käytössä eikä kamiinan
sammuttamista voinut ajatellakaan. Merivesi sen sijaan lämpeni nopeasti
avomerellä vajaasta kymmenestä asteesta kahteenkymmeneen - Golf-virran
vaikutusta.
Ei ollut kulunut montaakaan tuntia kun Antti sai ensimmäisen tonnikalan.
Vihdoin oli veneessä kunnon kalamies! Kala oli noin parikiloinen, enemmän
kuin riittävästi kolmelle hengelle. Fileet laitettiin uuniin keikkumaan, keli
oli liian kova hellan vieressä seisomiselle. Perunat kypsyivät painekattilassa
ja niin herkuttelimme ensimmäisen kerran itse pyydettyä tonnikalaa. Seuraavana
päivänä tuli toinen saman kokoinen.
Keli tyyntyi vähitellen ja loppumatkan jouduimme köröttämään koneella.
Keskiviikkona (9.1) juuri auringon laskiessa ankkuroimme St. Petersburgin North
Basiniin.

12.1.2002 St. Petersburg,
Florida, USA
Tasan 8 kuukautta matkalla!
Kokemuksia amerikkalaisista puhelimista, osa 2.
Koska puhelinkioskista soittaminen ei täällä ole aivan yksinkertainen
asia, kuten kerroimme lokikirjassa 26.10.2001, ostimme
Chicagosta amerikkalaisen kännykän. Lukuisista eri operaattoreista valitsimme Verizon-yhtiön,
joka toimii koko maassa. Tarjolla on puhelin, johon puheaika ostetaan
etukäteen. Se sopi meille, osoitteettomille. Kaupassa päädyimme
keskihintaiseen puhelimeen, olihan se sentään Nokia. Hintalapussa luki
dollarimäärä, pienellä tekstillä jotain mitä en ymmärtänyt. Sitä siis
myyjältä kysymään. En ymmärtänyt vieläkään, vaikka hän toisti
selityksenä. Tivasin siis lopullista hintaa, veroineen kaikkineen. Hän sanoi
summan. Selvä. Otamme puhelimen. Sillä hinnalla. Tavasin hänelle sopimukseen
Hanskin nimen ja sanan Finland. Paperiin tuli Aulia. No sama kai se. Tuli maksun
aika, hinta oli 20 dollaria enemmän kuin sovittu. Nyt pienellä präntätty
teksti selkisi: jos postittaisimme tämän kupongin, saamme 20 dollaria
pankkitilille. Ei vetele, emme lähettele mitään kuponkeja eikä meillä ole
täällä tiliä. Kaupan näin uhatessa peruuntua, 20 dollarin kuponki unohtui
nopeasti ja hinta palautui sovituksi. Myyjä vakuutti että
puhelin toimii koko maassa. Ostimme 50 dollarin edestä puheaikaa, se olisi
voimassa kaksi kuukautta. Soitimme Chicagossa muutaman puhelun ja sitten
lähdimme kohti etelää.
Seuraavan kerran tarvitsimme puhelinta Senecassa Illinois-joella. Olimme
juuttuneet pohjaan marinan eteen eivätkä he vastanneet VHF:llä. Puhelin ei
toiminut. Ehkä paikkakunta oli liian pieni. Ohjekirjan mukaan puhelin toimii
St. Louisissa, joten saavuttuamme sinne kokeilimme taas. Eipä toiminut.
Kenttää kyllä oli, mutta puhelu ei yhdistynyt.
Soitin Verizonin neuvontanumeroon. Usean "jos haluat sitä, paina yksi, jos
tätä, paina kaksi" vaiheen jälkeen sain langan päähän oikean ihmisen
ja aloin selittää asiaani. "Mikä on osoitteenne?", kysyi
neuvontahenkilö. Meillä ei ole osoitetta. "Niin mutta tarvitsen
osoitteen." Olemme ulkomaalaisia, meillä ei ole osoitetta, siksi juuri
ostimmekin tämän prepaid-puhelimen. "En voi auttaa jos en saa osoitetta,
teillä täytyy olla osoite." Lopetin puhelun ja soitin uudelleen,
näppäilin kaikki valikot ja toinen neuvontahenkilö vastasi. Hän ei onneksi
ruvennut tivaamaan osoitetta, vaan kuunteli ongelmaani. "Parasta, että
käytte Verizonin myymälässä", kuului neuvo. "Olemme joella St.
Louisin keskellä emmekä pääse maihin. Siksi soitin, koska en pääse
asioimaan liikkeessä." Tämä meni yli ymmärryksen ja myönnän, että
kaupungin läpi matkaava asiakas, joka ei voi pysähtyä kaupungissa kuulostaa
oudolta. En jäänyt tivaamaan, vaan katkaisin puhelun ja soitin uudestaan. Sain
taas uuden henkilön kiinni, joka sanoi että minun pitäisi sulkea puhelin ja
soittaa toisesta puhelimesta, jotta hän voisi tutkia mikä vika puhelimessa on.
"Minulla ei ole toista puhelinta. Jos suljen tämän nyt ja te tutkitte
asiaa ja soitatte sitten takaisin?" Ei käy. Minun pitäisi olla
yhteydessä heihin toisella puhelimella sen aikaa kun he tutkivat mikä vika
puhelimessa on. Olin aika hiiltynyt kun lopetin tämän puhelun.
Puolentoista kuukauden päästä saavuimme Mobileen ja päätimme mennä
Verizonin liikkeeseen selvittämään asian. Kokeilin huvikseni puhelinta. Se
toimi!
Kännykkämme ei juurikaan pirahdellut, koska kaikki soittajat olivat jo
oppineet, ettei se toimi. Mutta itse soittelimme paikallispuheluita ja saimme
hoidettua asioita. Jostain syystä numero oli aina näppäiltävä kaksi kertaa,
mutta mitäs pienistä, pääasia että känny pelasi.
Kahden kuukauden voimassaoloaika läheni loppuaan, joten meidän oli ostettava
puhelimeen lisää aikaa. Se käy helposti soittamalla, sanottiin ohjekirjassa.
Aavistelin muuta, kun näppäilin neuvonnan numeroa. Jälleen nauhoite ja
vaihtoehdot. Ne menivät ohi niin nopeasti että oli soitettava uudestaan. Nyt
pääsin valikoihin, mutta olin valinnut jossain kohtaa väärin enkä päässyt
puhelumaksun lisäämiseen. Soitin uudestaan. Nyt meni oikein. Näppäilin
tunnuslukuja ja omaa numeroa, valitsin valikoista ja lopulta toisessa päässä
oli elävä henkilö. "Haluaisin lisätä puheluaikaa". Se käy
kyllä, sanoi henkilö ja alkoi kysellä tietoja. Pelkäsin osoitekohtaa, mutta
sitä ei kysytty. Hän kysyi nimeni ja Visa kortin tiedot. "Kenen nimellä
puhelin on?" Muistin jopa väärin kirjoitetun nimen. "Olen
pahoillani, mutta ette voi ostaa puheluaikaa puhelimitse, koska Visa-kortin
haltija ei ole sama kuin puhelimen haltija." Yritin selittää, että
puhelin on mieheni nimellä ja että hänellä on ihan samannumeroinen
Visa-kortti, joten nimet ovat itseasiassa samat, tai melkein samat, tapahtui
vain pieni tavausvirhe puhelinta ostettaessa... Tajusin yritykseni
toivottomaksi.
Saimme muutaman päivän kuluttua kyydin Verizonin liikkeeseen. Iloisena
lykkäsin myyjälle puhelimen ja kerroin ostavani lisää puheluaikaa.
Käteisellä. Hän totesi, että minun on itse soitettava aikalisäys.
Kireällä äänensävyllä ilmoitin, että en välitä miten puheluaika
lisätään, mutta se lisätään nyt ja minua kiinnostaa vain se, että
puhelimeni toimii jatkossakin. Myyjän hymy vaihtui irvistykseksi. Mitään
sanomatta hän otti rahat ja tuuppasi eteeni kortin, jonka numerokoodilla
puhelimeen pitäisi saada lisäaikaa. Aloin näpytellä, ilman tulosta.
Myymälässä oli myös asiakaspalveluhenkilö, joka suostui soittamaan
aikalisän lankapuhelimella. Hän kuunteli valikoita ja näpytteli numeroita ja
jonkin ajan kuluttua sanoi asian olevan selvä. Kiitin ja lähdin ulos. Päätin
varmistaa asian soittamalla johonkin numeroon. Ennen kuin puhelu yhdistyy,
luurista kuuluu käytettävissä olevien minuuttien määrä. Aivan sama
määrä kuin ennen kauppaan tuloa. Siispä takaisin. Asikaspalvelulta kesti
puoli tuntia saada minuuttilisäys hoidettua, mutta lopulta tarkistussoitto
ilmoitti hänen onnistuneen.
Muutaman päivän kuluttua lähdimme Mobilesta. Seuraavan kerran tarvitsin
puhelinta St. Petersburgissa. Se ei toiminut. Ääni ilmoitti voimassaoloajan
päättyneen. Siispä Verizonin liikkeeseen. Onneksi se oli kävelymatkan
päässä ja kaikki alkoi olla jo niin absurdia etten osannut edes olla enää
vihainen. Selitin myyjälle asian. Hän epäili ensin että olin käyttänyt
minuuttini loppuun, huomautti että oikeastaan tämä liike ei ole
wireless-liike, mutta ilmeeni nähtyään meni lankapuhelimeen hoitamaan asiaa.
Kymmenen minuutin kuluttua puhelin oli toiminnassa ja minuuttimääräkin hieman
suurempi kuin viimeksi. Onneksi poistumme maasta ennen kuin nykyinen
voimassaoloaika umpeutuu.
16.1.2002 St. Petersburg,
Florida, USA
Amerikan Pietari osoittautui mukavaksi kaupungiksi, varsinkin kun löysimme
kaupungin keskustasta ilmaisen ankkuripaikan. Paikallinen Kolera-allas on
suojainen, ruokakauppa ja kirjasto ovat muutaman korttelin päässä. Olemme
nauttineet kulttuurista katsomalla Harry Potter -elokuvan ja vierailemalla
Salvador Dali -museossa, jossa on maailman kattavin kokoelma Dalin töitä.
Myös tälle rannalle löysivät tiensä ensimmäisinä espanjalaiset, vuonna
1521. Kaupunki perustettiin paljon myöhemmin ja nimensä se sai vuonna 1890
venäläisen Peter Demensin mukaan, joka oli tuomassa tänne rautatietä
1880-luvulla. Hän oli kotoisin Pietarista.
St. Pete - kuten nimi tuttavallisesti kuuluu - on yksi Floridan
veneilykeskuksista. Valtavat marina ovat täynnä moottori- ja purjeveneitä.
Loistojahtien sekaan mahtuu pieniä, alle 20-jalkaisia purjeveneitä. Niillä
tuskin mennään Tampan lahtea ulommas.
Turistioleilun lisäksi olemme saaneet kunnostettua Kristiinaa:
sateliittipuhelimen antenniin on tulossa uusi osa maanantaina, rikkoutunut
laturi on korjaamolla ja aurinkopaneeli tilauksessa.
Torstaina lähdemme autolla Miamiin, katselemme paikkoja ja viemme Aulin veljen
lauantaina Suomen koneeseen. Jollei hän päätä lähteä kanssamme Kuubaan...

Luksusmarinan vierestä löytyi ilmainen
ankkuripaikka
22.1.2002 St. Petersburg,
Florida, USA
Satelliittipuhelin on vihdoin korjattu, nyt se toimii
myös purjehtiessa.
Vietimme kaksi lämmintä, aurinkoista ja laiskaa päivää Miami Beachilla.
Täysin sattumalta ajoimme suoraan kaupungin Art Deco alueelle ja majoituimme
myös aikakauden tyylikkääseen hotelliin. (Art Decolla tarkoitetaan
1910-50-lukujen jugendiin, funktionalismiin ja kubismiin perustuvaa
arkkitehtuuria ja sisustustyyliä.) Sattui lisäksi olemaan vuosittainen
Art Deco festivaali, joka toi väkeä kaupunkiin. Rantakatu täyttyi
kojuista, jotka myivät kaikkea huonekaluista koruihin ja syötävään.

Piitsillä viivyimme vain hetken, jottei valkoinen nahkamme olisi muuttunut
punaiseksi. Ehkä saimme vähän väriä muuallekin kuin naamaan.
Pian oli jäähyväisten aika, Antin kolme viikkoa luonamme oli mennyt liian
nopeasti. Veimme hänet kentälle ja lähdimme ajamaan kotiin Kristiinalle.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun olimme yötä poissa kotoa.
Ajoimme takaisin länsirannikolle pitkin alligaattori
reittiä. Viivasuora tie kulkee 100 kilometriä Floridan niemimaan poikki keskellä suota.
Tien vierellä kulkee kanava.
Kymmenet alligaattorit paistattelivat päivää kanavan rantamatalikossa. Lisäksi näimme muutaman ison kilpikonnan.

Keskellä oleva musta pötkö ei ole puu vaan alligaattori
Meillä oli onni tutustua St. Petersburgissa puolalaiseen "Masiin",
oikealta nimeltään Maciej, joka työskentelee täkäläisessä
purjehduskeskuksessa. Hän on 10 vuoden paikalliskokemuksensa avulla auttanut
meitä suuresti - löytäen mm. Lucas-laturin korjaajan.
24.1.2002 Sarasota,
Florida, USA
St. Petersburgissa kului kaksi viikkoa ja kaksinkertainen kuukausibudjetti,
mutta saimme hoidettua sen minkä pitikin: satelliittipuhelimen antenniin
vaihdettiin sensori (1000 euroa), ostettiin uusi, iso aurinkopaneeli (320
euroa), ostettiin uusi moottorin laturi ja korjautettiin kärähtänyt (300
euroa). Lisäksi ostimme kaikki varastot täyteen purkkeja ja muuta ruokaa,
jolla selviämme vaikka Panamaan saakka, jos täydennysmahdollisuudet ovat
huonot Kuubassa.
Kuuba tosiaan odottaa ja me odotamme innolla uutta maata ja toisenlaista
elämäntyyliä. Sää vain ei salli meidän jatkaa vauhdilla matkaamme, sillä
lauantaihin saakka on luvattu etelätuulta. Mutta sen jälkeen on tulossa
ainakin muutaman päivän navakka pohjoistuuli.
Hivuttauduimme jo 30 mailia lähemmäs, Sarasotaan, ajaen matalaa ja
vilkasliikenteistä sisäreittiä, Intra Coastal Waterwayta. Hemingway marinan
lähestymispoijulle on täältä 254 mailia. Meidän on vielä poikettava Key
Westissä tullaamassa itsemme ulos. Kapea saarinauha on matkan varrella,
Floridan niemen ja Kuuban välillä. Key Westiin on täältä matkaa 180 mailia.
Sähköpostissa oli jotain häiriöta, jos lähetit 16.-21.1.
välisenä aikana postia, lähetä se uudestaan.
28.1.2002 Key West,
Florida, USA
Pääsimme vihdoin viimeiseen amerikansatamaamme, Key Westiin. Lillumme
ankkurissa kymmenien veneiden joukossa. Näkyvissä yksi ruotsinlippu ja pari
kanadalaista. Marinapaikka maksaa 75 euroa, joten se ei ole vaihtoehto. Ilma
on kuuma ja merivesi +25 astetta. Aurinkokatokset on viritetty avotilan päälle
ja sisällä hyrrää tuuletin.
Täältä on sata mailia Kuuban Marina Hemingwayhin, jonne starttaamme huomenna
tiistaina uloskirjoituksen jälkeen.

Tapasimme Key Westissä ystävämme Miken
(s/y LaVida)
Edellinen
- Seuraava
|