|
3.2.2005 Marina Puesta del Sol,
Nicaragua 12 °36 N 87°22 W
Vajaan 600 mailin purjehdus Meksikon Huatulcosta sujui leppoisasti
lukuunottamatta Tehuantepecin lahtea. Edellisessä päivityksessä
neuvoimme sormi pystyssä, että kannattaa mennä rantoja hipoen, mutta emme
tietenkään itse noudattaneet ohjetta, vaan suuntasimme suoraan lahden poikki,
jolloin olimme noin 60 mailia rannasta. Luvattu 25 solmua pohjoistuulta oli
todellisuudessa 30-35, puuskissa 40-50 solmua. Menimme laitamyötäistä ja
autopilotti jaksoi pitää kurssin hyvin. Myräkkää kesti 12 tuntia, yön yli.
Aallot olivat noin kolmimetrisiä ja hulluja. Ne kaatuivat veneen päälle,
vettä tuli sisään dorateventtiileistä, joita ei yleensä tarvitse ruuvata
kiinni. Avotila oli tietenkin läpimärkä ja vahtivuorolainen sai pidellä
kaksi käsin kiinni isoimpien aaltojen kohdalla. Ensimmäistä kertaa
navigointipöydän avolokeroissa olevat pikkutavarat lentelivät pitkin
salonkia. Jotkut aallot olivat kuin jättiläiskäden läimäyksiä kylkeen. Jos
edellinen aalto oli vielä sopivasti kallistanut Kristiinan kyljelleen, sattui
läimäys jonnekin pohjan ja kyljen välimaastoon ja silloin tavarat sisällä
lähtivät kuin pyssyn piipusta. Ja pamaus oli kova. Sisällä oli kuuma, koska
kaikki luukut ja venttiilit oli pidettävä kiinni. Hyvä kokemus, ei ole ollut
keliä sitten Aleuttien. Tuli muistutetuksi millaista purjehdus oikeastaan on!
Aamulla tuuli alkoi heiketä ja aallot kuolivat yhtä nopeasti kun olivat
nousseetkin.
Pelottavin kokemus ei ollut tuuli, vaan yksinäinen iso kalastusalus, joka
keikkui keskellä lahtea. Auli näki valot vahtivuorollaan noin kolmen maissa
yöllä ja totesi tutkasta, että se on paikoillaan. Kurssimme vei meidät
reilusti aluksen ohi pohjoisen eli tuulen yläpuolelta. Noin kolme mailia ennen
ohitusta huomasin meressä heikosti vilkkuvan poijun. Sitten toisen.
Pitkäsiima! Kapu ylös koijasta neuvonpitoon. Kalastusveneellä oli pitkäsiima
ulkona, se roikkui itse siiman (tai luultavasti vaijerin) päässä kolmen
mailia etelämpänä. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään. Kerran
ajoimme melkein poijujen päälle. Ne olivat tummia kanistereita ilman valoa.
Onneksi oli kuutamo. Täytyy kiittää Miss Sophieta, sillä Tehuantepecin jo
aiemmin ylittäneet Harald ja Verena olivat varoittaneet meitä kalastajista ja
pitkäsiimoista. He saivat köyden potkuriin ja Harald joutui menemään veteen
katkaisemaan se. Nyt oli huono keli ajanut pienemmät veneet maihin, vain tämä
yksi iso alus oli kalassa. Luultavasti miehistö nukkui täysin
tietämättömänä meistä.
Loppumatka oli vaihtelevaa, lähinnä maa- ja merituulta. Ajoittain jouduimme
moottoroimaan. Saimme yhden yellowfin tunan eli keltaevä tonnikalan, pienen
mahi-mahin ja pari punalihaista tonnikalaa. Vieheeseen kävi myös valtava
purje- tai miekkakala, mutta pari mahtavaa ilmahyppyä ja se oli poissa.
Kilpikonnia näimme paljon, näiden seutujen hiekkarannat taitavat olla niiden
munimispaikkoja. Joskus kilpikonnan selässä istui lokki. Joksikin aikaa saimme
suulan kyytiin.
Valtavankokoisen Meksikon jälkeen tuntui hassulta kun viiden päivän matkalla
ohitimme kolme maata, Guatemalan, El Salvadorin ja Hondurasin. Tiistaina, toinen
helmikuuta, ajoimme sisään Chinandegan lähellä olevaan
"auringonlaskun" marinaan (Puesta del
Sol), joka on ainoa marina Nicaraguassa. Jätämme veneen tänne ja lähdemme huomenna
kiertämään maata.
10.2.2005
Marina Puesta del Sol, Nicaragua
Viisi päivää oli aivan liian lyhyt aika sisämaan matkaamme. Ehdimme käydä
vain kahdessa kaupungissa, Estelíssä ja Granadassa
sekä pikaisesti Leónissa.
Reitin varrella näimme
nicaragualaista elämää auton ikkunan takaa, mutta ilmastoidun nelivedon
pehmeällä penkillä kosketus todellisuuteen oli sama kuin olisi selaillut
kuvalehteä oman olohuoneen sohvalla.
Tiet olivat osin huonokuntoisia, täynnä valtavia kuoppia, joita väistellessä
autot mutkittelivat kahden kaistan leveydeltä ja vauhti putosi mateluksi.
Liikkeellä oli huomattavasti vähemmän autoja kuin Meksikossa, mutta sitäkin
enemmän pyöräilijöitä, ratsastajia, hevoskärryjä ja härkävankkureita.
Hevos- ja härkäliikenne ei rajoittunut syrjäisille maanteille, vaan eläimiä
näkyi myös kaupunkien kivetyillä kaduilla. Parissa härkävankkurissa näimme
puupyörät. Bussiliikenne oli vilkasta ja suurin osa linjureista oli
amerikkalaista koulubussimallia, aaltopeltisiä pitkänokkia. Katolla
kuljetettiin säkkejä, koreja, nyssyköitä ja pussukoita - joskus
matkustajiakin. Rannikolta lähtiessä maasto oli alavaa, viljelysmaata tai puuttomia
tasankoja. Vasta Esteliä lähestyessämme tuli eteen kukkuloita ja vuoria.
Estelí sijaitsee 800 metrin korkeudessa, mikä tekee ilmastosta
hieman viileämmän kuin merenpinnan tasolla. Nyt kuivana kautena maisema oli
keltaisen ruskea, ajoittain vihreiden peltojen tai vehmaan joenreunuksen
täplittämä.

Härkälauma liikkeellä.
Tapasimme Estelissä Jukka Pakkalan (Aulin ja Jukan äidit ovat
kollegoja) ja tutustuimme kahteen suomalaiseen kehitysyhteistyöhankkeeseen,
matkailukeskus Casa Esteliin ja tiedepuisto Estelimariin. Jukka on
työskennellyt Nicaraguassa 20 vuotta Kansainvälisen
Solidaarisuussäätiön palveluksessa (www.finsolid.fi).
Noin 80.000 asukkaan Estelillä on Nicaraguassa vaarallisen paikan maine, jota
matkailuhanke pyrkii muuttamaan. Esteli on sandinistien vahvaa tukialuetta.
Sekä sisällissodan että contrasodan aikana kaupungissa taisteltiin
ankarasti. Varsinkin paikallisia turisteja pyritään houkuttelemaan
Esteliin, valtteina kahden tunnin ajo pääkaupungista (hyvä tie) ja viileä(mpi)
ilmasto.
Casa Estelin keltainen kaksikerroksinen talo oli helppo huomata.
Kurvasimme vilkkaan liikenteen seasta vartioidulle parkkipaikalle neljän tunnin
autossa istumisen jälkeen.
Talossa on pieni kahvila, nettiyhteydet, kahdenkymmenen tietokoneen luokka sekä
käsitöitä myytävänä. Kävimme katsomassa kuinka yläkerrassa tehtiin tauluja liimaamalla värjättyjä maissilehden palasia kovalevylle.
Omaperäinen ja symbolinen tekniikka.
|

Casa Estelí sijaitsee Pan Americana
valtatien varrella.
|
 |
Aivan matkailukeskuksen kulman takana on tiede- ja koulutuskeskus Estelimar.
Kansainvälinen solidaarisuussäätiö osti seitsemän hehtaaria maata vuonna
1988. Sodan aikana alueella kasvatettiin vihanneksia, jotka päätyivät
päiväkotilapsien lautasille. Vihanneksia kasvatetaan edelleen, mutta nyt
painopisteenä on erilaisten kastelujärjestelmien esittely, pientilojen
tuottavuuden lisääminen ja perheiden elintason nostaminen. Selkeämmin
sanottuna pienten peltotikkujen varassa eläville yritetään saada ruokaa
pöytään, sillä maassa on kyliä, joissa ei syödä joka päivä.
Pysäyttävä tieto ylipainon kanssa kamppailevalle suomalaiselle. Oppi on joissain
kylissä viisinkertaistanut sadot - se kertoo ehkä enemmän vaatimattomasta
lähtötilanteesta kuin superviljelystä - mutta myös siitä, kuinka oikealla
opastuksella voi saada olennaista aikaan.
Jukka kertoi
kehitystyön haasteista, ihmisten vastahankaisuudesta muutoksiin. Elinolojen
parantaminen on miltei mahdotonta, mikäli ihmiset itse eivät ole valmiita muutoksiin. Osin syynä on
maaginen maailmankuva. Katolisen kirkon opit ja kaikenlaiset uskomukset istuvat
edelleen lujasti. Ajatellaan, että köyhyys on kohtalo, johon ei itse voi
vaikuttaa.
Tiloilla eletään samoin kuin sata vuotta sitten, koska ei uskalleta kokeilla
uutta. Eletään kädestä suuhun ja yritetään kestää.
|

Tiedekeskuksen porkkanapenkki ja
muovipulloista rakennettu kastelujärjestelmä.
|

Yleinen kaivomalli - näitä näimme monen
talon pihalla matkamme varrella.
|
Toinen Jukan mainitsema ongelma on
koulutuksen huono taso. Sen vuoksi Tiedekeskuksessa esitellään havainnollisesti
- esihistoriallisten eläinhahmojen avulla - teknologian
ja fysiikan perusasioita, kuinka kaivonpumppu, tunkki ja vipuvarsi toimivat,
kuinka aurinkopaneeli tuottaa sähköä. Tietokeskuksen kirjahylly on
täynnä opetusvideoita, silmään sattuvat nimilaput maalaustaiteen historia ja
seksuaalikasvatus. Myös
täällä on tietokoneluokka ja nettiyhteydet.
Paikka on viihtyisä. Majoitustiloina toimii kaksi valkoiseksi rapattua,
punatiilikattoista talorivistöä, jotka runsas kasvillisuus kätkee. Rinteeltä
on hieno näköala. Alueella on uima-allas, baari, biljardi ja kokoustilat.
Illallisella saimme seuraksemme 14 nuorta tanskalaistyttöä - jäi
kysymättä mitä he tekivät Estelimarissa.
Seuraavana päivänä lähdimme käymään pienellä kahvitilalla. Täristimme
Jukan ja Roberton kanssa autolla pitkin kivistä ja kuoppaista tietä ylös
vuoristoon, jonka jälkeen kävelimme puolisen tuntia alas vehmaaseen laaksoon
pitkin pölyävää polkua. Pelkästään kahvitilalla käynti oli kiinnostavaa,
eipä sitä tule ajatelleeksi millaisesta kasvista ja minkälaisista
olosuhteista joka-aamuinen juoma on peräisin. Mutta tilan omistajan, Alberton,
tapaaminen oli kuitenkin ehdottomasti mieleenpainuvin kokemus.
Välttääkseen juopottelua Alberto on kanavoinut levottomuutensa ja tarmonsa
kalliokaiverruksiin. Jyrkän seinämän täytti kymmenien metrien pituudelta
erilaiset kuvat, jotka hän oli 15 vuoden aikana tehnyt. Jokaiseen liittyi
tarina, joko itse keksitty tai Nicaraguan historiaan liittyvä. Taiteilija itse
esitteli seinämää vuolaasti, kertoen kuvasarjojen taustoja.
Myöhemmin Alberto esitteli meille kuinka kahvipavut kuoritaan pienellä
käsimyllyllä. Sen jälkeen ne levitetään aurinkoon kuivumaan.
Saimme pienen pussin kahvipapuja mukaan. Ei puutu kuin paahto ja jauhaminen.
|

|

Kahvipavut kerätään pensaista käsin.
Sitten ne kuoritaan myllyllä, joka sijaitsee usein joen varressa,
sillä hommassa tarvitaan vettä.
Kuoritut pavut levitetään aurinkoon kuivumaan.
|
Estelistä ajoimme neljä tuntia Granadaan, toiseen maailmaan. Granada
on Nicaraguan vanhin siirtomaakaupunki, jonka espanjalainen Fransisco
Ferdández de Córdoba perusti vuonna 1524. Se sijaitsee Nicaraguajärven
rannalla, josta on yhteys Atlantille San Juan jokea pitkin. Tämä teki
Granadasta aikanaan tärkeän kauppapaikan.
Kaunis kaupunki vetää turisteja puoleensa. Keskustan kivetyt kadut eivät
pölyä, kirkkain värein maalatut talot ovat siistejä, hotelleja ja
ravintoloita riittää. Samana vuonna espanjalaiset olivat perustaneet myös Leónin, joskin se on
rähjäisempi kuin Granada eikä niin turistien suosiossa. León oli pääkapunki perustamisvuodestaan 1524 vuoteen
1857, jolloin Granadan ja Leónin välille sijoittuvasta Managuasta tehtiin maan
pääkapunki. Tämä oli kompromissi, sillä liberaalin Leónin ja
konservatiivisen Granadan asukkaat nujakoivat keskenään. Jopa siinä määrin,
että leonilaiset hommasivat vuonna 1855 amerikkalaisen William Walkerin
apuun. Walker piti valtaa joitakin vuosia Granadassa ja sytytti paetessaan
kaupungin palamaan.
William Walkerin tarina on uskomaton. Vuonna 1853 hän työntyi
Meksikoon pienen joukkonsa kanssa ja julistautui Kalifornian niemimaan
presidentiksi. Kun Walker sai leonilaisten tehtävän, se ei jäänyt
pelkästään Granadan valtaamiseen, vaan mies valitutti itsensä koko
Nicaraguan presidentiksi. Hän julisti orjuuden lailliseksi ja englannin maan
viralliseksi kieleksi. Seuraavaksi tavoitteeksi Walker otti koko Keski-Amerikan
valloittamisen. Ei kestänyt kauan ennen kuin Walker oli alakynnessä, mutta
tyyppi ei antanut periksi: kaksi kertaa hän antautui vapaaehtoisesti USA:n laivastolle välttääkseen kiinnijoutumisen ja
kummallakin kerralla hän jatkoi valloitusyritystään. Kolmannella kerralla britit nappasivat Walkerin ja
luovuttivat Hondurasiin. Hänet teloitettiin vuonna 1860.
Ylin kuva vasemmalla: Granadan
keskustoria hallitsee katedraali. Taustalla siintää Mombachon
tulivuori (1345 m), jonne teimme retken. Kilometrin korkeudessa olevaa
kasvillisuusvyöhykettä kutsutaan pilvimetsäksi. Ei aivan sademetsää, mutta
lähellä.
Alla vasemmalla: tältä näyttivät Granadan talot ennen kuin William Walker
poltti kaupungin. Entisöity rakennus, La Gran Francia, on tasokas
hotelli ja ravintola.
15.2.2005
San Juan de Sur, Nicaragua
Koko Nicaraguan rannikko on samantyyppinen tuulialue
kuin Tehuantepec. Papagalloksi kutsuttu tuuli on yhteydessä
Karibian sääsysteemeihin ja voimistuu puhaltaessaan matalan maakaistaleen yli.
Erona Tehuantepeciin on laajuus, Papagallo-alue on 200-300 mailia leveä, se
ulottuu El Salvadorista Costa Rican pohjoisrannikolle. Kun Atlantin puolella
liikkuu kylmä rintama, voimistuvat papagallo-tuulet. Purjehdusohje on sama kuin
Tehuantepecille, kannattaa pysytellä 5 mailin sisällä rannikosta.
Olimme jo valmiit jättämään Marina Puesta
del Solin, mutta sääkartta näytti kylmän rintaman pyyhkäisevän juuri
tuolloin Atlantin puolella. Oli parasta odottaa.
|

Vuosi sitten avattu Marina Puesta del Sol
on Nicaraguan ainoa marina. Palvelu on luksustasoa. Paikka työllistää
noin sata henkilöä.
|

Meillä oli miellyttävä ilta marinan
omistajien,
Roberton ja Maria Lauran, kanssa.
|
Lauantaina, 12.2., olimme valmiit
lähtöön. Vaikka olimme menossa toiseen nicaragualaiseen satamaan, tulivat
kaikki kolme viranomaista taas veneelle. Tehtiin pino papereita ja maksoimme 15
dollaria. Näin saimme kansallisen purjehdusluvan, joka oli voimassa vain
vuorokauden ja vain määräsatamaan, San Juan de Suriin. (Nicaraguaan
sisäänkirjoitus maksoi 29 dollaria, 15 veneeltä ja 7 henkilöltä.
Uloskirjoitus maksoi 19 dollaria, 15 veneeltä, 4 per henki. Lähtölupa eli
zarpe maksoi 25 dollaria. Yhteensä kaikki teki 88 dollaria. Näitä maksuja ei voinut maksaa paikallisella valuutalla, cordoballa.)
|

Perjantaina teimme reissun El Viejoon
ja...
|

...Chinandegaan, lähikaupunkeihin.
|
Aluksi tuuli oli sopiva, noin 10-15
solmua, mutta vastaan tuli aallokkoa, joka kertoi että edessä oli jotain
muuta. Pian koillistuuli alkoikin voimistua. Taas teimme toisin kuin neuvotaan:
emme pysytelleet rannan tuntumassa, vaan purjehdimme ruori lukossa niin ylös
kuin pääsimme. Kurssi piti meidät 10-15 mailia ulkona rannikosta. Tuuli
voimistui voimistumistaan ja meno alkoi olla yhtä märkää kuin
Tehuantepecillä. Ei onneksi yhtä villiä poukkoilua, mutta sen verran
nyökkivää, että Auli oli merisairas. Vauhti oli hyvä ja aamun sarastaessa
kello kuusi olimme tulleet 18 tunnissa sata mailia (keskinopeus 5.6 solmua).
Matkaa oli jäljellä vain 30 mailia. Mutta sen taittamiseen menikin sitten 10
tuntia! Satama oli suoraan 30-40 solmua puhaltavan tuulen silmässä. Kryssimme
ja kryssimme.... Jos meillä olisi ollut zarpe, uloskirjautumislupa, olisimme
jatkaneet matkaa Costa Ricaan tai vaikka Panamaan saakka. Mutta kun San Juan de
Suriin oli lähdetty, niin sinne sitten mentiin, suolan kuoruttamana, märkänä
ja lihakset kivistävinä tasapainoilusta poukkoilevassa veneessä.
Tuuli ei hellittänyt satamassakaan, se puhalsi 25 solmua, puuskissa 35.
Hevosenkengän muotoinen lahti oli täynnä veneitä, suurimmaksi osaksi
paikallisia kalapaatteja. Joukossa yksi purjevene (USA), yksi trimaraani (UK) ja
yksi moottorijahti (Panama). Laskimme 40 metriä ketjua ulos ja tarkkailimme
levottomana ankkurin pitoa. Pohja oli hyvä, ankkuri piti, mutta oli hyvin
epämiellyttävää olla kovassa ja puuskaisessa tuulessa veneiden keskellä.
Olimme rättiväsyneitä ja kanaillallisen (rakuunakanaa, huom. Lissulle!)
jälkeen valmiit punkkaan jo seitsemältä. Uni ei kuitenkaan ollut syvää
veneen kallistellessa ja tuulen ujeltaessa. Auli varsinkin nousi aika ajoin
tarkkailemaan pitääkö ankkuri tai rekaako edessä oleva iso moottorivene
meidän päällemme.
Seuraavana päivänä viranomaiset kävivät tekemässä paperinsa ja sitten
lähdimme tutustumaan 6000 asukkaan kylään. San Juan de Sur on
sekä paikallisten lomanviettopaikka että turistien ja reppumatkailijoiden
suosiossa. Maanantaina satamaan saapui kaksi risteilyalusta, pienemmästä
päästä kylläkin. Kylä on siisti ja vauraan oloinen. Hiekkarantaa
reunustavat kahvilat, kylä on täynnä nettipaikkoja, käsityökauppoja ja
hosteleita.
Seuraava kylmä rintama on lähetymässä, joten emme voi viipyä
täällä kovin montaa päivää. Kunhan pääsemme Costa Ricalle kuuluvan Cabo
Elenan (10º 50' N 86º W) ympäri, kelin pitäisi kevetä eikä meneminen ole
enää niin riippuvainen sääennusteista. Seuraava hankala paikka on vasta
Panaman Cabo Mala (Pahaniemi, 7º 30'N 80º W).
Edellinen
- Seuraava
|