|
23.1.2003
Whitianga, Uusi Seelanti
Auli palasi kolmen viikon kiireiseltä Suomen matkaltaan kotiin Kristiinalle
sunnuntaina 19.1. Antti-veli mukanaan. Maanantai meni
sopeutuessa 22 asteen lämpöön ja nurinkuriseen kellonaikaan, mutta jo
tiistaiaamuna lähdimme Aucklandista kohti etelää. Hannu oli melkein
kaksi viikkoa pyrkinyt sinne, mutta kova etelätuuli muutti suunnitelmat
ja Kristiina odotteli Suomesta saapuvia Taurangan sijaan Aucklandissa.
Maanantain askareisiin kuului myös KVH-sateliittipuhelimen edustajan
kovistelu. Puhelin oli yllättäen lakannut toimimasta (on/off nappula oli
mykkä), ja veimme sen kuukausi sitten paikalliselle edustajalle. He
eivät itse osanneet tehdä puhelimelle mitään, vaan sanoivat että se
on lähetettävä USA:han! Siellä on lähin osaaja. Uskomatonta! Mutta
vielä uskomattomampaa, että kuukauden kuluttua puhelin yhä makasi
Aucklandissa, odottamassa jotain Jenkeistä saatavaa numeroa. Käynti
liikkeessä pani vauhtia, puhelin lähti (toivottavasti) seuraavana
päivänä ja olisi meillä takaisin 9 päivän kuluttua. Saa nähdä...
Hannu ei joutunut kärsimään yksinäisyydestä Aulin Suomi-loman aikana,
sillä Bosse (Timo) ja Holle (Jukka) tulivat viikoksi
kylään. Vierailuun mahtui match-race America's Cup veneillä (kylläkin
edellisen kisan paateilla), urheiluautolla huristelua, patikointia Great
Barrier saarella sekä tietysti purjehdusta. Kun Suomen vieraat
lähtivät, Hanski sai Denniksestä seuraa Taurangan
purjehdukselle. Reissu tyssäsi myrskyyn, jossa mm. yksi troolari kaatui
ja muutama ihminen hukkui. Pojat pääsivät jo Hanskille tutuksi
käyneelle Great Barrier saarelle, josta Denniksen oli lähdettävä loman
loppuessa kotiin. Hanski jäi odottelemaan parempia kelejä, mutta tuuli
pysytteli etelässä, joten lopulta oli järkevämpää palata Aucklandiin
Aulia ja Anttia vastaan.
Bosse ja Holle olivat ostaneet Kristiinaan kaasugrillin. Olimme himoinneet
tällaista kaiteeseen kiinnitettävää teräksistä grilliä pari vuotta,
mutta huima hinta on estänyt hankinnan. Kaidegrilli on melkein jokaisen
jenkkiveneen vakiovarustus, monet kateelliset tuoksut on tullut
nuuhkittua. Hanski odotti meitä lampaankyljysten kanssa, joten Auli
pääsi heti testaamaan mainiota grilliä.

Kristiinan uusi grilli on ollut melkein
jokailtaisessa käytössä,
kiitokset Bosse ja Holle!
Purjehdus Aucklandista alkoi hyvin
pohjoistuulissa. Pääsimme kiertämään Coromandel-niemimaan
kärjen, Cape Colvillen, mutta sitten säätiedotus lupasi
30 solmun etelätuulta ja pakotti meidät etsimään odottelupaikan.
Ajoimme illalla sisään pieneen Whitiangan kylään.
Vuorovesi virtasi kapeassa lahdessa sisään neljän solmun vauhdilla
eikä meillä ollut tietoa sataman syvyydestä. Yhden väylämerkin
nokassa törötti haalistunut taulu, jossa oli puhelinnumero. Antti
kiikaroi sen Hanskin ajaessa ympyrää lujaa virtaavassa vedessä. Soitto
numeroon tuotti tulokseksi tiedot, että marina on täynnä, mutta lahden
pohjukassa riittää vettä ankkuroitumiseen. Oli jo pimeää kun saimme
ankkurin alas. Sitten olikin aika sytyttää grilli.
Säätiedotuksen lupaama rintama tuli yöllä sateineen. Heräsimme
aamulla ankkurikettingin kolinaan. Ankkuri oli veneen alla, nousuveden
virran ja navakan etelätuulen ottaessa mittaa toisistaan. Kunhan virta
kääntyy, lähdemme tutustumaan Whitiangaan.
29.1.2003
Napier, Uusi Seelanti
Jouduimme pitelemään neljä päivää tuulta Whitiangassa, kunnes
pääsimme jatkamaan matkaa etelään. Rannikolla näyttää vallitsevan
lounaistuuli, joka kääntyy pohjoiseen vain saarten yli kulkevien
säähäiriöiden ajaksi. Purjehdus etelään ei tulisi olemaan helppo.
Lisäksi tuulen nopeus vaihtelee jatkuvasti ja paljon, reivit ovat
ahkerassa käytössä.
Whitianga on pieni 3500 asukkaan kaupunki, jossa ei ole sen kummempaa
nähtävää, lukuunottamatta taas yhtä kapteeni Cookin muistomerkkiä.
Hän nimesi lahden Mercury Bayksi tehtyään täällä
havaintoja Merkuriuksen ja auringon asennosta.
Kalaonni kääntyi vihdoin - tai sitten mukana on oikea kalamies. Saimme
kolme 2,5 kilon tonnikalaa peräjälkeen heti Whitiangan ulkopuolella. Rapalan sijaan kala tarttui vihreä-keltaiseen
muoviseen mustekalaan. Yksi saaliskala syötiin, loput kuivattiin Andyn
soija-reseptin mukaan.

Kalamiehet. Antilla vapa, Hanskilla
kalakoukku.
Pahaksi hyppivien aaltojen ja virtojen niemeksi kuvattu East Point
kierrettiin 30-35 solmun myötätuulessa ilman koukkimista. Paikallinen
Coast Guard asema kehotti meitä hakemaan suojaa, kun yritin kysyä kuinka
läheltä niemen tällä kelillä voi kiertää.
Niemen jälkeen tuulen suunta ja voimakkuus vaihteli - jo tutuksi
käyneellä tavalla - kunnes tyyntyi kokonaan. Ajoimme illan
hämärtyessä suureen hiekkapohjaiseen lahteen nukkumaan kunnon yöunet.
Matka melkein tyvenessä jatkui aamulla.

East Pointin aallokkoa 35 solmun tuulessa
Gisbornen lähellä tapasimme Andyn ja Lisan kolmen
kuukauden tauon jälkeen. Kristiinan ja Indefatigablen
reitit olivat kulkeneet erillään, vaikka kumpikin vene oli matkalla
etelään. Pysähdyimme pariksi tunniksi juttelemaan, ja lopulta
myös Indyn ankkuri nostettiin ja se lähti peräämme kohti Napieria. Oli
kaunis yö, tyyntä ja tähtikirkasta. Kello kaksi yöllä alkoi
vastatuuli, parhaimmillaan 40 solmua. Säämuutos oli taas nopea ja
yllättävä. Taivas pysyi kirkkaana, mistä kummasta tämäkin tuuli
oikein tuli...? Hawke-lahden 50 mailin "helppo" ylitys venyi
venymistään kun ryskäsimme konekryssillä eteenpäin. Mutta näinkin
pääsee lopulta perille. Aamupäivällä kiinnitimme suolan
kuorruttaman Kristiinan Napier Sailing Clubin laituriin.
31.1.2003
Napier, Uusi Seelanti
Napierista on vain 200 mailia Wellingtoniin, mutta tällä legillä ei
ole yhtään suojasatamaa (kuten ylläolevasta kartasta näkee). Lopussa
odottaa kovasta tuulesta ja hankalasta aallokosta kuuluisa Cookin
salmi. Olimme jo lähdössä kun säätiedotus lupasi Cookin
salmeen 50 solmun vastatuulta juuri siksi ajankohdaksi kun olisimme
siellä. Eipä siis lähdetty. Kristiina ja Indy
seisovat tanakasti vierekkäin Napier Sailing Clubin laiturissa. Tuntuu
oudolta odottaa kelien paranemista, sillä täällä on mitä parhain
sää: aurinko porottaa, 30 astetta lämmintä ja sopiva pohjoistuuli.
Mutta odotettava on, jälleen kerran.

Hanski ja Andy tutkivat aikansa kuluksi
Alaskan karttoja

Napierissa sopivaa etenemiskeliä odottavat
veneilijät
4.2.2003
Wellington, Uusi Seelanti
Lauantaina koitti vihdoin oikea hetki purjehduksen jatkamiselle.
Säätiedotus lupasi pohjoisen puoleisia tuulia alkumatkalle ja etelään
kääntyvää tuulta juuri kun olisimme kääntymässä Cookin salmeen.
Loistavaa! Lähdimme kaikki odottelijat, moottorivene Elsa ja neljä
purjevenettä, peräkanaa menemään. Aluksi tuuli oli myötäinen,
vaikkakin heikko. Nostimme pitkästä aikaa mesaanin staysailin
neljänneksi purjeeksi vetämään. Parin tunnin kuluttua tuuli hiipui
eikä luvattua pohjoistuulta sen jälkeen tullut. Jouduimme ajamaan 200
mailin matkan suurimmaksi osaksi koneella. Välillä tuuli virisi
lännestä. Sen voimakkuus vaihteli 5 ja 35 solmun välillä, joten meno
oli jatkuvaa reivisulkeista plus moottorin käynnistämistä ja
sammuttamista. Toisen päivän iltana olimme Cape Palliserin
kohdalla, kääntymässä Cookin salmeen. Oli melkein
tyyntä - paikassa jossa yleensä aina tuulee ja kovaa. Tuuli pakkautuu
kapeaan salmeen ja voimistuu yleistä tuulta kovemmaksi. Mutta nyt
etelästä henkäili kevyesti, matala maininki nosti venettä ja veden
pinta oli paikoin aivan tyyni. Äkkiä näimme mustia möykkyjä vedessä.
Delfiinejä? Ei vaan hylkeitä. Niitä oli kymmeniä. Ne uivat uteliaina
kohti venettä, muutama kieriskeli veden pinnalla ja joku hyppäsi ilmaan.
Huomasi ettei hylkeitä täällä metsästetä, sen sijaan Grönlannissa
hylkeet uivat nopeasti pois havaitessaan veneen. Delfiinit saimme
seuraksemme kun oli jo pimeää. Kuului vaan puhahduksia ja loiskahduksia
kun ne uivat veneen vierellä. Matkan eläinpongauksiin kuului myös kaksi
haita sekä albatrossi. Lintukirjasta päättelimme sen
olevan white-capped albatross, jonka siipienväli on noin 2,5 metriä. Oli
mahtavaa seurata ison linnun liitelyä.
Albatrossit ovat suurikokoisimpia kaikista maailman merilinnuista.
Valtaosa 14 (jonkun laskutavan mukaan 16) albatrossilajista elää
eteläisellä pallonpuoliskolla, vain muutama laji pohjoisen Tyynenmeren
alueella. Albatrossit eivät pysty ylittämään päiväntasaajaa tyynen
vyöhykkeen vuoksi, nämä liitäjät tarvitsevat matkantekoon tuulta.
Albatrossit elävät merellä tullen maihin vain pesimään, ja silloinkin
ne etsiytyvät syrjäisille saarille.
Wellingtoniin saavuimme klo 2 yöllä. Kiinnityimme Chaffers-marinaan,
joka on aivan keskustassa. Kaupunki vaikuttaa yhden summittaisen
kävelylenkin perusteella mukavalta. Vaikka onkin maan pääkaupunki,
täällä on vähemmän asukkaita (n. 200.000) kuin Aucklandissa (n. 1,2
milj.).

Marina on aivan Wellingtonin keskustassa

Hanski kiinnitti Pekka Sarhan valmistaman
kikkapuomin helan
rikkoutuneen tilalle. Kiitokset taas Sarhalle erinomaisesta
työstä!
8.2.2003 Wellington,
Uusi Seelanti
Kuudes helmikuuta vietettiin Waitangin sopimuksen
päivää, jolla britit ja maorit aloittivat virallisen yhteiselon vuonna
1840. (Katso myös loki 25.11.2002.) Sopimuksen allekirjoitti
500 eri maoriheimon päällikköä.
Sopimus on kaksikielinen – kuten Uusi Seelanti nykyäänkin virallisesti
on. Kaksikielisyys aiheutti kuitenkin tulkinta- ja käsiteongelmia. Se, että maoripäälliköt ylipäätään
allekirjoittivat sopimuksen, johtui paljolti siitä, että
maorinkielisessä muodossaan sisältö ei ole yhtä jyrkkä kuin
englanniksi. Kiistaa tuli varsinkin maan omistuksesta ja myymisestä
eurooppalaisille maahanmuuttajille. Riidat johtivat verisiin
mellakoihin ja sotiin (Land wars), joita käytiin 1870-luvulle saakka. Ristiriitoja on puitu vielä 1990-luvulla,
joilloin maoreille maksettiin korvauksia menetetyistä maista.
Wellington isännöi viikonloppuna 16 parhaan rugby-maan
otteluita, International Sevens Tournamentia. Peli on täällä
tosi suosittua. Rugby on amatöörin silmissä kuin amerikkalaista
jalkapalloa ilman suojuksia. Nopeatempoista peliä on jännittävä
katsoa, matsi on ohi noin 15 minuutissa.
Missasimme yhden "sääikkunan" eli mahdollisuuden ylittää
Cookin salmi hyvässä kelissä. Nyt kova pohjoistuuli on pidätellyt
meitä Wellingtonissa. Tätä kirjoittaessa, lauantai-iltana, satamassa
tuulee yli 40 solmua ja
Kristiina keikkuu puolelta toiselle, vaikka on nelipistekiinnityksessä.
Virtojen takia vuorokaudessa on vain kaksi lähtöaikaa, mutta mikäli
haluaa ylittää salmen valoisassa, starttiin on mahdollisuus vain kerran
päivässä: kolme tuntia ennen Wellingtonin ylävettä.
Edellinen
- Seuraava
|