|
2.11.2002 Tyyni valtameri 26° 00' S 178° 58' E
Ylitimme tänään 180° pituuspiirin ja olemme taas itäisellä -
kotoisella - pallonpuoliskolla.
Emme saa toistaiseksi veneelle sähköpostia, sillä modeemiin tuli vika. Se
korjataan heti kun pääsemme Opuaan.
Eilen, perjantaina, lähdimme Minerva-riutalta kohti 800 mailin
päässä olevaa Uutta Seelantia. Minerva on pelkkä rengasriutta
keskellä merta, mutta se tarjoaa loistavan ankkuripaikan. Vietimme siellä kaksi
rauhallista yötä. Oli outoa olla
ankkurissa keskellä valtamerta.
Minerva on halkaisijaltaan noin 3 mailia, syvyyttä on keskellä tasainen 15-20
metriä, josta se nousee loivasti ylös reunoja kohden. Riutan reunat ovat näkyvissä alavedellä, mutta maa katoaa kokonaan
ylävedellä. Silti Minerva antaa erinomaisen suojan aaltoja vastaan sillä
maakaistale on yli 100 metriä leveä. Sisään johtaa yksi leveä ja syvä
kulkuaukko. Ihmettelimme onko se syntynyt luonnostaan vai ihmisen
aikaansaannoksena. Jokatapauksessa paikka on täydellinen avomerisuoja ja
muutenkin kokemisen arvoinen paikka.
Tullessamme Minervalle kahden spinnupurjehduspäivän ja kolmen yön
jälkeen, oli siellä 8 venettä. Ne olivat lähteneet Nukualofasta yhtäaikaa
meidän kanssamme sunnuntaina, mutta paahtaneet moottorilla tuulettomassa
kelissä. Kun me ajoimme Minervalle sisään, nostivat ensimmäiset jo ankkuriaan ja pian
koko porukka oli poissa. Helpotus! Oli rauhallisempaa olla
yksin.

Ankkurissa keskellä avomerta
Aamulla heräsimme sadekuuroon. Tuuli oli kääntynyt 180
astetta, joten siirryimme riutan toiselle reunalle. Jouduimme vielä uudestaan
siirtymään illansuussa, kun tuuli jälleen kääntyi. Mutta ankkuripaikkoja
riittää täydet 360 astetta! Kävimme alavedellä kahlaamassa riutalla.
Yhtään paljon puhuttua hummeria ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan
kauniita, erivärisiä simpukoita. Ehkä niitäkin olisi voinut syödä, mutta
tietämättöminä jätimme ne rauhaan.
Perjantaina puhalsi taas normaali kaakkoispasaati
ja aloimme valmistella lähtöä. Näimme purjeveneen lähestyvän Minervaa ja
yllätykseksi se oli ystävämme Indy. Niinpä odotimme ja joimme Andyn
ja Lisan kanssa kahvit vaihtaen tietoja tulevasta säästä ennen kuin
nostimme ankkurin. Emme ehtineet ulos riutan aukosta kun jo saimme kalan. Se
oli vihertävän-harmaa kolmikiloinen jötikkä, mutta laji jäi
tuntemattomaksi. Syömäkelpoinen kuitenkin.
Tämän legin tunnuspiirteitä ovat useat kymmenet - ehkä jopa sadat - Uuteen
Seelantiin purjehtivat veneet sekä sään spekulointi. Jokainen VHF:ssa ja
SSB:ssa käyty keskustelu koskettelee säätä ja erilaisia ennusteita. Tähän
mennessä keli on ollut kevyt, mutta kovimmat tuulet ovat yleensä vasta 30
leveyspiirin eteläpuolella. Säätietoja saa useista lähteistä, joskus tuntuu
että liikaakin. Kuuntelemme pari kertaa päivässä Russellin
rannikkoradioasemaa, joka antaa venekohtaisia säätietoja. Samalla kuulee
tuttujen veneiden sijainnin. Veneitä on niin paljon liikkeellä, että
pelkästään Russell Radioon yhteydessä olevien alusten perusteella saa hyvän
kuvan säätilanteesta. Lisänä ovat Aucklandista tulevat sääfaksit.
Ruotsalaisveneitä on liikkeellä kymmenkunta, osa on jo perillä Uudessa
Seelannissa. Heillä on oma radioaikansa, jossa myös me olemme silloin
tällöin olleet kuulolla ja äänessä. Hanski on jutellut ruotsinsuomalaisen Cirun
kanssa, jonka kippari Timo on seilannut Tyynellä jo 12 vuotta.
Ilma kylmenee mitä etelämmäksi menemme. Päivälämpötila on vielä 24
asteen paikkeilla, mutta öinen 20 C astetta tuntuu kylmältä! On haettava
sukat ja kengät jalkaan sekä pipo päähän. Merivesi on myös viilentynyt
tasaisesti, tällä hetkellä mittari näyttää 24 astetta.
Matkaa Opuaan 600 mailia, kun pyhäinpäivän ilta on käsillä. Taivas on
pilvinen, yöstä tulee pimeä.
10.11.2002 Opua, Uusi Seelanti
Purjehdus Minervalta Uuden Seelannin Opuaan
kesti viikon. GPS näytti laiturissa maililukemaa 888.8, olimme luovineet noin
sata ylimääräistä mailia. Keli koveni päivä päivältä mitä lähemmäs
Uutta Seelantia tulimme, mutta ei onneksi yltynyt myrskyksi asti. Viimeiset
kolme päivää tuulennopeus oli noin 25 solmua, välillä 35-40 solmua, mutta
aallonkorkeus ei ehtinyt nousta suureksi. Aluksi ajoimme maksimipurjeilla, osaksi
testaten veneen kestävyyttä, osaksi vauhdin ylläpitämiseksi. Se teki menon
hankalaksi, vettä tuli jatkuvasti avotilaan ja 30 asteen kallistuksessa
liikuimme sisällä lähinnä roikkuen kaiteissa. Ei päässyt yövahti
nukahtelemaan!
Kokeilimme myrskyfokkaa, vaikka kryssifokka olisi riittänyt. Mutta annettiinpa
suolakaste 15 vuotta vanhalle, käyttämättömälle purjeelle. Yhdistelmä
myrskyfokka ja reivattu genoa toimi myös hyvin. Oli siis mitä mainioin
purjehdussää, mutta loppuvaiheessa kurssimme oli täysin vastainen emmekä
päässeet nauttimaan kelistä. Viisaat purjehtivat aluksi länteen ja tulivat
Uuteen Seelantiin suoraan pohjoisesta hyödyntäen lännenpuoleisen tuulen. Me
jääräpäät suuntasimme suoraan kohteeseen ja se kostautui moottorikryssinä
loppumatkan. Muutaman sadan mailin päässä ei enää huvittanut lähteä
luovimaan poispäin kohteesta. Olimme koko matkan yhteydessä ruotsalaisiin, Elenoriin,
Lornaan, Nerfhusiin ja Kåranitaan. Oli mielenkiintoista seurata kunkin
veneen valitsemaa reittiä ja etenemistä. Vain me yksin olimme omalla
reitillämme, muut taktikoivat lännen kautta. Perille tulimme kaikki muutaman
päivän sisällä.
Vain sata mailia Opuasta kuulimme VHF:stä hollantilaisveneen haaksirikosta.
Yksinpurjehtja oli menettänyt mastonsa eikä moottori toiminut. Lähellä ollut
purjevene lähti apuun. Helikopteri välitti operaation radioliikennettä,
veneiden VHF ei kantanut tarpeeksi kauas. Kummatkin veneet ovat nyt
turvallisesti perillä parin vuorokauden hinauksen jälkeen.
Lämpötila jatkoi laskuaan mitä etelämmäksi tulimme. Varsinkin öisin tuntui
tosi kylmältä mittarin näyttäessä 14-15 astetta. Pilkkihaalareista
huolimatta alkoi yövahdin lopputuntina palella. Päivisin aurinko lämmittää
ilman pariinkymmeneen asteeseen, mutta tuuli on kylmä. Silti me nautimme
raikkaasta säästä. Ilmassa on tuttu kevään tuoksu, jota ei tropiikissa
tunne. Ilma on myös kuivaa, joten pääsemme vaihteeksi eroon homeesta.
Perjantaina puolenpäivän aikaan näimme maata, mutta jo sitä ennen Auli oli
haistanut ruohon tuoksun pimeässä aamussa. Cape Brett tuli
näkyviin ja vähitellen Uuden Seelannin kumpuileva rannikko. Tunne oli mahtava!
Vihdoinkin maapallon toisella puolella.

Uuden Seelannin rannikko näkyy. Enää ei
tarkene shortseissa
Heitimme viimeisen sipulin, pari
valkosipulinkynttä ja hunajapurkin jämän veteen. Uuteen Seelantiin ei saa
viedä tuoreita vihanneksia tai hedelmiä eikä myöskään lihaa. Söimme
viimeisen poroannoksemme vain muutamaa tuntia ennen satamaan tuloa.
Karanteenilaiturissa meiltä vietiin voi, juusto ja avattu maitojauhepurkki.
Sekä roskat - hyvä. Avaamattoman maidon saimme pitää. Tehokas ja
ystävallinen tullaus oli ohi tunnissa ja pääsimme siirtymään
marinapaikalle.
Opuan marina on aika uusi ja paikat erittäin siistit. Marinamaksu
on 25 NZ dollaria (12,50 euroa) vuorokaudessa tai 150 dollaria viikossa. Oli
vaikea muistaa milloin olimme viimeksi olleet kuumassa suihkussa, muualla kuin
veneen avotilassa. Taisi olla Panamassa toukokuussa. Oli aikamoinen nautinto
seistä suihkussa ja antaa veden tulla voimalla normaalin kyykkimisen ja pikku
ruiskuttelun sijaan.

Saimme Andylta maukkaan kuivakalaohjeen:
kalapaloja
liotetaan tunti soijassa jonka jälkeen ne ripustetaan kuivumaan
noin vuorokaudeksi. Hanski naposteli kalat suoraan pyykkinarulta, höh.
Illalla menimme Opuan
pursiseuralle, jossa oli kova vilske. Samana päivänä oli saapunut 17
venettä ja tätä ennen tietysti lukuisia muita. Vierasveneilijät taisivat
olla äänekkäimpiä pursiseuran porukan jäädessä toiseksi, vaikka ei
paljon. Ohjelmana oli jokaperjantaisen naisten purjehduskilpailun tulosten
julkistaminen. Kisaan osallistui 10 venettä, 3-5 hengen naisisto kussakin.
Eikä mitään nuoria urheilijoita, vaan tukevan keski-ikäisiä rouvia. Opuan
pursiseurassa on 300 jäsentä, saman verran kuin Sindbadissa. Miten onnistuisi
koota sindbadilaisista 10 veneen naisisto?! Tai edes yksi vene seuraavaan
Pihlajasaarikilpailuun? Alan ymmärtää miksi uusseelantilaiset ovat maailman
parhaita purjehtijoita.
Tiistaina 12.11. olemme olleet puolitoista vuotta matkalla. Sen kunniaksi on
tulossa päivitys, joten tarkistakaa kotisivu taas parin päivän päästä.
Hyvää
isänpäivää, varsinkin Frans ja Olli!
Nousipa merestä miesi, uros
aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen.
Vaka vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä, uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen!
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi?"
Sanoi pikku mies merestä, uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen väkeä.
Tulin tammen taittamahan, puun murskan murentamahan."
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu, eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi."
Sai toki sanoneheksi; katsahtavi vielä kerran:
näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi, päällyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.
- Kalevala
18.11.2002 Bay of Islands, Uusi Seelanti
Ensimmäiseen Uuden Seelannin viikkoomme mahtui tapahtumia. Niistä
järkyttävin oli ruotsalaisen Mica-veneen uppoaminen rahtilaivan
törmättyä veneeseen. Olimme puhuneet Mican kipparin Alfin
kanssa VHF:llä vielä Minerva-riutan kohdalla, mutta sitten 28-jalkainen Mica
jäi meistä jälkeen. Alfilla ei ollut SSB-puhelinta, joten hän ei kuulunut
jutturinkiimme matkan aikana. Vain 55 mailia Uuden Seelannin pohjoiskärjestä,
kello kymmenen lauantai-iltana (9.11.) Alf kuuli ryskettä. Hän ryntäsi
kannelle ja näki valtavan laivan kyljen kiinni veneessään. Hän yritti ohjata
irti laivasta, mutta ei onnistunut. Laiva repi Laurin-tyyppisen lasikuituveneen
rustirautoja irti ja samalla siis kyljen auki. Vene alkoi upota. Alf laukaisi
pelastuslautan ja sai annettua hätäkutsun sekä sijaintinsa VHF:llä. Vettä
oli sisällä jo polviin asti. Alf ei saanut pelastuslauttaa vedettyä veneen
viereen, vaan joutui lopulta heittäytymään 12-14 asteiseen veteen ja uimaan
lautalle.
Tapahtumahetkellä ei ollut mikään
kova keli, noin 25 solmun tuuli ja 2-3 metriset aallot, näkyvyys oli hyvä.
Mican purjehdusvalot paloivat mastossa - vielä silloinkin kun vene painui
syvyyksiin. Alf jäi yksin pimeälle merelle tietämättä oliko apua tulossa. Jonkin ajan kuluttua hän näki
valoja ja laukaisi hätäraketin sekä sytytti sen jälkeen käsisoihdun.
Samassa valtava aalto heilautti lauttaa ja soihtu putosi lattialle, johon paloi
hetkessä reikä. Siitä alkoi tulvia vettä ja Alf joutui kipuamaan ponttoonin
päälle.
Uuden Seelannin rannikkovartiosto sai tiedon hätäkutsusta ja välitti sen
edelleen digitaaliselektiivikutsuna sekä VHF:llä että SSB:llä. Tämä avaa
kiinni olevan DSC-radion, joka on nykyään pakollinen ammattiliikenteessä.
Seitsemän alusta - laivaa ja venettä - vastasi kutsuun. Niihin ei lukeutunut
päälleajanut laiva. Lähellä oleva venäläinen rahtilaiva lähti apuun,
onnistui löytämään Alfin kolmen tunnin kuluttua ja saamaan kohmettuneen
miehen ylös laivaan. Mies pelastui, mutta koti ja omaisuus meni. Mica ei ollut
vakuutettu.
Viranomaiset eivät ole julkistaneet Mican upottaneen laivan nimeä tai lippua,
vaikka alus on jäljitetty. Koska haveri tapahtui kansainvälisillä vesillä,
eivät Uuden Seelannin viranomaiset voi haastaa ketään vastuuseen, sen voisi
tehdä ainoastaan Alf yksityishenkilönä.
Karmea tapaus oli paitsi uutisissa myös jokaisen purjehtijan mielessä ja
yleinen puheenaihe Opuassa, jonne Alf saapui muutaman päivän kuluttua
tapauksesta. Kukkaronnyörit olivat kerrankin löysällä kun kolehtihaavi
kiersi pursiseuran kuppilassa. Alfin mielessä pyörii jo uuden veneen hankinta.
Muut viikon tapahtumat olivatkin sitten miellyttävämpiä. Näimme heti
ensimmäisenä iltana pursiseuralla tutun näköisen kaverin. Tuttu hän olikin,
australialainen Jay, jonka olimme tavanneet neljä vuotta sitten
Visbyssä. Ajelimme yhden syyskuisen päivän ympäri Gotlantia ja vietimme
illan Jayn puisessa veneessä. Hän purjehti yksin, ilman autopilottia. Jay oli
tullut Opuaan kolme vuotta sitten ja pannut pystyyn venepuusepän firman.
Muutamaa päivää myöhemmin Jay ajelutti meitä katsomaan
lähinähtävyyksiä: Kerikerin idyllistä kylää, jossa
sijaitsee Uuden Seelannin vanhin talo vuodelta 1822 sekä hyvässä kunnossa
oleva kivinen kirkon lähetysasema vuodelta 1833 (näistäkin vuosiluvuista
huomaa miten nuori eurooppalaisten historia täällä on); Sateenkaariputousta;
sekä aivan uskomattoan upeaa kauripuumetsää. Kauripuut ovat
tuhansia vuosia vanhoja, valtavan kokoisia, tikkusuoria puita, joiden oksat
alkavat taivasta hipovan korkealta. Uuden Seelannin kauripuutyyppiä ei kasva
muualla, sukulaisia kylläkin mm. Fidzillä, Borneolla ja Indonesiassa.
Kauripuut ovat nykyään suojeltuja, sillä eurooppalaiset hakkasivat ne melkein
olemattomiin.
Saimme viikon aikana tehtyä uskomattoman paljon huoltohommia, osaksi tehokkaan
palvelun johdosta. Genoan uv-suojan ompelukset ja halssikulma olivat repaleiset,
saimme ne korjautettua. Neppareilla kiinnitetty sprayhood päästää
voimakkaat aallot läpi ja olimme kyllästyneet saamaan vettä niskaan.
Sprayhood uudistettiin ompelemalla siihen nauha, joka ujutetaan tuulilasiin
kiinnitettyyn kiskoon. Nyt suoja on tiivis. Hanski vaihtoi öljyt ja teki
muutakin pientä kunnostusta, Auli pesi valtavan kasan pyykkiä. SSB:n modeemia
emme ole vielä onnistuneet korjauttamaan. Kamina oli pakko sytyttää kun
aamuisin lämpömittari näytti veneen sisällä 13-14 astetta, ulkona +9 C.
Päivisin on jopa t-paitakeli, mutta tuuli on kylmä ja yöt alle
kymmenasteisia. No, nyt meillä on kodikkaan lämmintä kaminan taas hönkiessä
pitkästä aikaa nurkassaan.
Viikon kuluttua olimme valmiit jättämään Opuan taaksemme. Marinaa ja
venehuoltoliikkeitä lukuunottamatta Opuassa ei ole muita palveluja. Läheiseen Paihian
kylään on 6 kilometrin mäkinen matka. Kerran kävelimme sinne hienoa
rantapolkua pitkin, mutta 10 dollarin taksimaksut alkoivat tympiä. Oli aika
siirtyä eteenpäin.
Ennen kuin ehdimme nostaa ankkurin, saapui Indy lauantai-iltapäivänä. Vaihdoimme
pikaiset kuulumiset Lisan ja Andyn kanssa. He olivat nähneet Minervalla paljon
haita sekä onnistuneet pyydystämään hummereita - jotka pääsivät yön
aikana karkuun! Mutta ainakin tuli todetuksi, että Minervan hummeri-tarinat
ovat totta.
Bay of Islandsin alueella on upeita saaria ja suojaisia
lahdenpoukamia. Monet ovat luonnonsuojelualueita, mutta
niihin saa kuitenkin nousta maihin. Näköalat ovat upeita,
sillä saaret koostuvat sekä valkohiekkaisista lahdenpoukamista että korkeista
kukkuloista jyrkkine kallioineen ja vihreine rinteineen. Vaikka maisemat
muistuttavat hieman Norjaa tai Skotlantia, on se aivan omalaatuisensa emmekä
ole nähneet samanlaista missään.

Ensimmäisiä näkymiä
"Saaristolahden" yli
Melkein joka saaressa on kävelypolkuja ja yövyttyämme Moturuan
suojaisesa lahdessa, lähdimme aamulla kiertämään saarta. Heti
ensimmäisessä mäessä alkoi puuskututtaa. Kunto on mennyt todella huonoksi.
Sitä se purjehtiminen (=istuminen ja makaaminen) teettää. Kahden tunnin
reitti saaren ympäri oli kaunis. Uuden Seelannin luonto on erikoinen, erilaisia
puita palmuista kotoisen näköisiin lajeihin kasvaa rintarinnan. Reitti kulki
heinää kasvavista laaksoista tiheään metsään, alas hiekkarannalle ja
takaisin ylös puuttomille rinteille. Eräs hyvin yleinen puu oli kuin
jättiläismäinen kanerva - vai olimmeko me yhtäkkiä lilliputteja. Saman
tunteen aiheutti saniaispuu, jättiläiskokoinen saniainen, jonka lehdet
kiertyvät rullalta auki samoin kuin kotoisten saniaisten.

Kanervametsä ja lilliputti-Hanski
Ennen Moturuaa poikkesimme Motuarohiassa (paikannimet ovat
pääosin maorinkielisiä), joka oli kapteeni Cookin ensimmäinen
rantautumispaikka Bay of Islandissa vuonna 1769. Ensimmäinen eurooppalainen
Uudessa Seelannissa oli hollantilainen Abel Tasman vuonna 1642.
Hän nimesi maan "uudeksi merimaaksi", neue zeeland.
25.11.2002 Whangarei, Uusi Seelanti
Vietimme Bay of Islandissa vielä muutaman päivän, mm. Urupukapuka
saarella sekä viehättävässä, noin tuhannen asukkaan Russellin kylässä.
Russellin historia kertoo
minikoossa Uuden Seelannin vaiheista. Paikalla oli ensin maori-kylä nimeltään
Kororareka. Maorit saapuivat Uuteen Seelantiin vuoden 1000
paikkeilla, joten saaret ovat viimeisimpiä Tyynenmeren alueita, jotka
polynesialaisheimot asuttivat. Kun eurooppalaiset alkoivat 1830-luvulla muuttaa Uuteen
Seelantiin, tuli Kororarekasta valaanpyytäjien ja muiden merimiesten
rällästyspaikka. Kylässä oli kymmeniä kapakoita ja bordelleja, ja sitä
nimitettiin Tyynenmeren helvetin koloksi. Kororarekaan kerääntyi karkureita ja
juoppoja, mutta myös kauppiaita ja tavallisia asukkaita. Brittivallan
voimistettua jalansijaansa Uudessa Seelannissa myös Kororarekan elämä pantiin
kuriin ja kylän nimi muutettiin Russelliksi vuonna 1840. Samana vuonna
allekirjoitettiin Waitangin sopimus maorien ja englantilaisten
välillä. Uuden Seelannin ensimmäinen pääkaupunki Auckland vei osan
kaupankäyntiä ja laivaliikennettä mukanaan ja Russellin elämä hiljeni.
Nykyään rantakahviloiden, puuhuviloiden ja puutarhojen Russell elää turismista.
Russellista palasimme vielä Moturuan saarelle, jonka lähiluodolta löysimme
valtavan esiintymän sinisimpukoita. Ne olivat näkyvillä vain
alavedellä ja mainingit tekivät rantautumisen vaikeaksi. Hanski jäi ajelemaan
jollaa, kun Auli hyppäsi luodolle puukko ja pussi mukanaan keräämään satoa.
Tiiviisti toisissaan kiinni olevia simpukoita ei ollut helppo irrottaa. Ne
kiinnittyvät kuoren sisältä tulevan rihmaston avulla tiukasti kallioon. Saimme aimo
saaliin 5-10 senttisiä sinisimpukoita.
Kierrettyämme Cape Brettin aurinkoisena ja tyynenä torstaiaamuna olimme
jättäneet Bay of Islandin taaksemme. Seuraava pysähdyspaikka oli iso ja
kaunis Whangamumu-lahti,
jossa toimi vielä 1930-luvulla valaanpyyntiasema. Siitä ei ollut jäljellä
kuin betonisia perustuksia ja vähän ruostunutta romua. Valaita pyydettiin
alueella erikoisella tavalla, verkolla. Se vangitsi valaan siksi aikaa että se
saatiin harppuunoitua.
Kävelimme ankkuripaikan viereiselle kukkulalle, joka näytti olevan lyhyen, kuivan heinän peitossa.
Mutta se
olikin reiteen asti ulottuvaa karkeaa ruohokasvustoa ja saimme tarpoa kuin
metrisessä lumessa. Taas kunto koheni! Seuraavana päivänä lähdimme
matkaan pitkin metsäpolkua. Tulkitsimme opastaulua väärin ja
odotetusta parin tunnin kävelystä tuli vajaan viiden tunnin reissu mehut
vievässä maastossa. Osin umpeenkasvanut polku kulki kukkuloiden ja laaksojen väliä. Nousut olivat jyrkkiä
saaden vauhdin hidastumaan mateluksi. Vaihtelevat maisemat ja monipuolinen
kasvusto palmuista kauripuihin, kitukasvuisista pensaista kosteikkoihin palkitsi
hikoilumme.
|

Whangamumun suojainen lahti
|

Kunto kohenee kun nostelee jalkoja tässä
suovassa!
|
Whangarei
sijaitsee 15 mailia sisämaassa, mataloituvan ja kapenevan joen
varrella. Kun kaiku alkoi näyttää kolmea metriä ja hieman alle, olimme
huolissamme. Mutta väylä mataloitui entisestään. Emme olleet uskoa lukemia,
onhan Whangarein marina aika iso ja vilkas satama. Oli sunnuntai, joten marina ei
vastannut VHF-kutsuun. Auli löysi esitteen, jossa kehotettiin saapumaan
satamaan ylävedellä. Jaaha.... Nyt vesi oli puolessa välissä - menossa
alas. Kaiku alkoi hälyyttää, mutta ihmeeksemme emme juuttuneet pohjaan. Se
oli niin pehmeää lietettä että pystyimme puskemaan läpi. Matkaa oli
kuitenkin vielä jäljellä ja pelkäsimme juuttuvamme nolosti keskelle
väylää. Oli pidettävä kiirettä, tarvitsimme jokaisen sentin vettä
kölin alle.
Pääsimme lopulta täpötäyteen marinaan ja nyt odottelemme saako
satamakapteeni järjestettyä meille paikan. Whangareissa on enimmäkseen
pilaripaikkoja: vene on keulasta ja perästä kiinni jokeen juntatussa tolpassa.
Maihin pääsee jollalla.
Noin 45.000 asukkaan kaupungista löytyy kaikki palvelut diakehityksestä
isoihin ruokakauppoihin.
2.12.2002 Whangarei, Uusi Seelanti
Viikko Whangareissa on ollut täydellistä kaupunkielämää, Kristiinan
ainoa liike on ollut vuoroveden mukana ylös ja alas. Ostimme uuden telkkarin ja
olemme tuijottaneet töllöä puolentoista vuoden tauon edestä melkein joka
ilta. Hankimme paikallisen SIM-kortin Data-Infon lahjoittamaan
kännykkään, joten meidät tavoittaa täällä numerosta +64-210 389 645.
Myös tekstiviestit toimivat.
Aika on kulunut ahkeroidessa. Auli on kirjoittanut, Hanski tehnyt
kunnostustöitä. Isomaston kiinteät barduunavantit on vaihdettu taljalla
varustettuun köyteen, jonka saa nopeasti auki. Se säästää isopurjetta
myötätuulella. Vuotava kumivene on paikattavana, sähkökompassi ja
kikkapuomin hela korjattavana.
Maineensa mukaan Whangarei on kätevän kokoinen kaupunki, jossa
kaikki palvelut ovat lähellä satamaa. Liikenne hirvittää. Sen lisäksi että
täällä ajetaan "väärällä" puolella, suhaavat autot kovaa
eivätkä pysähdy suojatien kohdalla. Jalankulkijan vihreä valo on niin lyhyt,
että saa juosta yli. Kuinka kummassa mummot ja muut hitaat selviävät. Hurja
liikennekäyttäytyminen ei ole pelkästään oma havaintomme, vaan oikeasti
ongelma. TV:stä tulee asennetietoiskuja kasvavan joulu- ja lomaliikenteen
varalle. Tienvarsitaulut kertovat että humalassa ei pidä ajaa. Viime vuonna
joululiikenteessä kuoli 59 ihmistä - se on paljon 3,3 miljoonan asukkaan
maassa.
Kun Suomessa vietettiin pikkujoulua, alkoi täällä virallisesti kesä. Uusseelantilaisten "heinäkuu"
eli yleisin
lomakuukausi on tammikuu. Pikkujoulun kunniaksi söimme uusia perunoita ja silliä sekä
tuoreita mansikoita. Auringon paahteessa on vaikea muistaa joulun
tuloa. Mutta kaupoissa sitä ei voi unohtaa: joulumusiikki soi ja koristeet ovat
yhtä talvisia kuin meillä Suomessa. TV-mainokset naurattavat keinolumineen ja
"winter wonderland" -lauluineen. Talvi ja joulu liittyvät yhteen
vaikka lumesta ja pimeydestä ei ole tietoakaan.
Sunnuntai-iltana saimme harvinaisia vieraita, ensimmäiset suomalaiset sitten
Panaman. Kaksikymppiset Anssi ja Mikko olivat
lähteneet kiertämään autolla Uutta Seelantia - ja varsinkin surffausrantoja
- opintovierailunsa päätteeksi. Oli mukava pitkästä aikaa puhua vieraiden
kanssa omaa kieltä. Varsinkin Hanskia on rassannut suomenkielisen seuran puute.
Tuttuja purjehtijoita kyllä on, mutta useimmat eivät hidasta puhetulvaansa tai
yksinkertaista sanontoja puhuessaan vieraskielisen kanssa, mikä typistää
kommunikoinnin nopeasti. Kohteliaisuudet ja sääkommentit eivät oikein riitä
täyttämään kanssakäymisen tarvetta. Olimme juuri kadehtineet täällä
olevaa viittä ruotsalaisvenettä, heillä riittää maanmiesten seuraa.
Edellinen
- Seuraava
|